"Roolin valmistamisen aika on kaoottisen levoton, polttavan kiihkeä, ja vain onnellisessa tapauksessa kirpoaa siitä esiin kaunis taideteos kuin ihmeen loihtimana."
Näin kirjoittaa edesmennyt teatterinjohtaja, myöhemmin teatterineuvos ja professori Vilho Ilmari (1888-1983) roolin valmistamisesta oululaisesta kirja-antikvariaatista löytyneessä, jo kellastuneessa kirja-aarteessa Teatteritaide (Gummerus 1949).
Vilho Ilmari vakaannutti teatterikoulutuksen Suomessa Stanislavskin järjestelmän pohjalle. Stanislavskilainen hän oli jo tässä vaiheessa.
Artikkelikokoelman toimittaja ja yksi kirjoittajista on silloinen dosentti, myöhemmin Turun yliopiston kirjallisuustieteen professori Eino Krohn (1902-1982). Hänen mukaansa näytelmä on oma elämänmuotonsa:
"Näyttämötaide kuten muukaan taide ei ole pelkkää jäljentämistä ja peilikuvaa, vaan eristämisen ja keskittämisen avulla syntynyt omalaatuinen elämänmuoto."
Näyttelijöitä juuri kyseisenä aikana Suomen Teatterikoulussa opettanut Krohn opastaa näin:
"Jokaisen näyttelijän on löydettävä oman roolinsa sisin tahdonsuunta ja pyrkimys, sen salaisimmat vireet ja persoonalliset luonteenominaisuudet voidakseen oikealla tavalla eläytyä näytelmän antamiin tilanteisiin ja oikealla tavalla ilmaista itseään ja purkautua niissä. Juuri näitä näyttelijöiden purkautumisia olemme tulleet teatteriin katselemaan."
Kaavoista ja hyllyiltä otetuista tehokeinoista varoittelevat molemmat edellä mainitut herrat. Kaikkein värikkäimmin kirjoittaa Aulis Hämäläinen, joka toimi Kajaanin kaupunginteatterin johtajana 1953-1957.
Hämäläisen artikkelin otsikko on "Miten näytelmä harjoitetaan ja esitetään harrastelijavoimin". Teatterinjohtaja huomauttaa, etteivät näyttelijät saa hairahtua pitämään arvossa yksinomaan ulkonaisia "paukkukeinoja". Hän sai varmaan monen "teatterin harrastelijan" korvat punoittamaan seuraavalla päästöllä:
"Harrastajanäyttelijän suurimpana vaarana ovat ylimalkaiset ihmiskaavat, liioitteleva, teennäinen diletanttisuus. Hän kadottaa helposti kaiken syvemmän ajattelun roolityössään takertuen ensimmäiseen havaitsemaansa luonteenpiirteeseen ja ulkonaisiin tapoihin ilmentääkseen erilaisia tunteita, kuten käden viemiseen sydämen seutuville rakkauden tunnustuksessa, kauluksen repimiseen kuoleman lähestyessä, tukan raastamiseen epätoivossa, hampaiden kiristykseen ja silmien pyörittämiseen mustasukkaisuudessa jne. Vääriksi maneereiksi muodostuneina ne sulkevat tien aidolta tunteelta."
Hämäläisen tekstistä kaikaa kokemuksen syvä rintaääni.