Alkaa olla viimeiset hetket totutella siihen, että tulevina vuosina meillä on suuremmat vastuut, alhaisempi elintaso ja huonommat palvelut kuin nykyään.
Jatkossa on tyydyttävä vähempään, ei enempään. Kehitys menee huonompaan, ei parempaan suuntaan. Seuraavien työtätekevien sukupolvien taakka on raskaampi, ei kevyempi.
Väestöllinen huoltosuhde heikkenee, kun ikääntyviä on enemmän. Myös taloudellinen huoltosuhde sakkaa, kun työllisyysaste alenee ja huonot suhdanteet murentavat tuotantoa.
On vaikea uskoa, että ihmerakenteet ja digitaaliset vempaimet korjaavat vääristymät niin, että lopputulos on nykyistä tuottavampi ja parempi.
On anteeksiantamatonta, että seuraava sukupolvi saa huonosti hoidetun perinnön, kun toisinkin olisi voitu menetellä. Ongelmat ovat olleet tiedossa pitkään, ja 2008 alkanut talouskriisi on syventänyt vaikeuksia.
Työllisyysaste ei ole vieläkään noussut samalle tasolle kuin se oli 1980-luvulla, ennen 1990-luvun lamaa ja nykyistä talouskriisiä. Huoltosuhteelle tämä on myrkkyä.
Nuoren polven poliitikkoja on syytä rohkaista pyrkimyksessä ratkoa ongelmat. Kuka olisi uskonut, että pullamössöksi haukuttu 1970-luvun sukupolvi joutuu paineistetussa tilanteessa korjaamaan edeltäjiensä virheet?
On lähes liikuttavaa seurata, miten nuori hallituskaarti vakuuttaa, että rakennepaketin avulla kestävyysvaje ja väestön ikääntyminen voidaan ottaa hallitusti vastaan ja taittaa valtionvelan kasvu.
Hyvinvointivaltiosta halutaan pitää kiinni kunhan muutetaan rakenteita, tarkastellaan prosessit, johdetaan paremmin, pannaan peliin lisää teknologiaa ja saadaan vähemmällä parempaa, fiksummin ja halvemmin.
Elävässä elämässä toteutus on muutosvastarinnan takia pirullinen juttu. Siihen päälle vielä suuri kuntauudistus ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudelleenjärjestäminen kymmenine tuhansine yksityiskohtineen, niin kestopainajainen on valmis.
Rehellistä olisi sanoa, että hyvinvointivaltion sijaan joudutaan elämään karsitun jotenkutenselviytymisvaltion kanssa.
Kenellekään ei liene epäselvää, että kohtapuoliin nykymuotoista hyvinvointivaltiota ei enää ole. Tasoa on madallettava, on tyydyttävä vähempään. Syksyn mittaan jokaisessa kunnassa on budjetteja käsiteltäessä vetistelty, että rahat eivät riitä.
Valtiovarainministeriössä laadittua rakennepakettia ja säästölistaa on helppo irvailla, mutta tilalle ei ole tarjottu parempaakaan. Tarjouksia otetaan hallituksen piirissä todennäköisesti halukkaasti vastaan.
Ei kuitenkaan niitä populistisia heittoja, että lopetetaan puoluetuki ja vähennetään kansanedustajien määrä puoleen.
Toki nekin voidaan tehdä, mutta ennen kuin kansanvaltaa ryhdytään kaventamaan, kannattaa vetää kammalla moni muukin palvelu ja kustannus läpi. Jostain syystä tämä työ ei tunnu innostavan ketään. Ei anneta sitä kuitenkaan konsulteille.
Toinen puhuttava asia ovat työurat, niitä pitäisi jatkaa. Mitä ihmeen työuria, kysyvät prekariaattisukupolven nuoret ja jatko-opinnoista poissuljetut.
Halu jatkaa työuria ei varttuneemmankaan kansanosan parissa ole todellinen ongelma, vaan se, että näköpiirissä ei ole uutta työtä ja työpaikkoja. Paitsi julkisella sektorilla vanhusten hoidossa, johon ei nykymuodossaan, kuten tiedämme, ole enää kauan varaa.
Kansalle on tähän saakka luvattu aina parempaa, helpompaa ja kivempaa. Niin ne tekivät poliitikot Kreikassakin, kun saavutettuihin etuihin ei uusien vaalien takia uskallettu puuttua.
Talouskasvun pitäisi olla kaksinumeroinen, eikä lähes miinusmerkkinen, jotta hyvinvointi nykyisellä ikärakenteella ja hiipuvalla tuotannolla voitaisiin säilyttää ja kohentaa taloudellista huoltosuhdetta.
Hyvä neuvo on opetella tyytymään vähempään. Silloin vastoinkäymiset voi kohdata pillahtamatta itkuun.
Ja jotain rajaa hillittömällä arvostelullakin pitäisi olla, eikä EU ole tähän syyllinen. Peiliin on hyvä katsoa ja säästää energia rakentavampaan työhön.