Paavo Lipponen oli viikon nimi ainakin, jos katsoo, kuinka paljon hänestä kirjoitettiin lehdissä ja kuinka hän tahdisti valtakunnallista keskustelua. Ei mennyt päivääkään ilman Lipposta ja Lipposen haukkuja. Puhemiehen jykevä hahmo peittää koko poliittisen maiseman Suomessa. Jopa budjettiriihensä läpi vetänyt Matti Vanhasen hallitus jäi medianäkyvyydessä Lipposen selän taakse. Sellaista ei ole nähty ennen. Mieleen tulevat Urho Kekkosen ajat. Lipposestakin on kasvanut elämää suurempi persoona ja hahmo.
Itse presidentti Mauno Koivisto ryhtyi julkisesti polemisoimaan viikolla entisen poliittisen sihteerinsä, "vara-Manu" Lipposen EU-näkemyksiä vastaan. Koivisto on ollut pidättyväinen neuvoissaan valtioelinten johtajille. Hänen ulostuloaan tuskin voi tulkita muutenkin kuin niin, että Lipposen toiminta on ylittänyt hänen sietokykynsä rajat. Takavuosien mediatähti jäi kuitenkin julkisuuspelissä Lipposen varjoon. Maassa ei ole kohuttu siitä, mitä Koivisto sanoi, vaan siitä, kenet Lipponen murjoi ja miten.
Lipposen asema on kahdeksan pääministerivuoden luoman auktoriteetin takia niin vahva, että se näyttää luoneen optisen harhan koko maahan. Tuntuu kuin kukaan ei olisi huomannut, että Lipponen menetti hallituksen vaihdoksen yhteydessä Suomen vaikutusvaltaisimman ja valtaoikeuksiltaan vahvimman poliitikon aseman.
Karrikoiden voisi sanoa, että Lipponen on nykyisessä tehtävässään ennen muuta seremoniamestari ja näyttelykappale. Puhemieshän ei edes osallistu äänestyksiin eduskunnassa, vaikka kansanedustajat ovat olemassa nimenomaan lainsäädäntötyötä varten.
Tämä Lipponen, joka jyrähtelee puhemiehenä, ei voi vaikuttaa ihmisten kohtaloihin valtionhallinnossa ja työuralla samalla tavoin kuin saattoi tehdä pääministerinä. Mielipidevallalla saa paljon hyvää ja pahaa aikaan, mutta se ei ole päätösvaltaa. Jos Lipposen julkiset puheenvuorot panevat veret kiehumaan, kannattaa muistaa Mauno Koiviston vanha viisaus: ei pidä provosoitua, jos provosoidaan.
Lipponen on yhä SDP:n puheenjohtaja. Hän voi vaikuttaa puolueensa välityksellä maan politiikkaan, mutta hän ei istu niissä hallituksen pöydissä ja kabineteissa, joissa päätöksiä tehdään. Hän on sivustaseuraaja, mutta hän puhuu paljon ja käyttää värikkäitä ilmaisuja. Hän saa sen takia äänensä kuulluksi ja ylittää uutiskynnyksen.
Lipponen hyödyntää mielipidevaltaa viimeisen päälle - ja sääliä tuntematta. Mitä korkeampi yhteiskunnallinen status jollakin on, sitä pahemmalta tuntuu, jos hän käyttää medianäkyvyyttään eri mieltä olevien rusikoimiseen. Lipponen teki niin jo pääministerinä, ja näyttää siltä, että hän vain kiihdyttää kierroksia. Eikö poliitikon, joka on saavuttanut arvostetun aseman, pitäisi pikemminkin rohkaista tutkijoita, poliitikkoja, tiedotusvälineitä ja kaikkia suomalaisia vilkkaaseen debattiin?
Ei se ole vaarallista, jos joku ei ymmärrä kaikkia Eurooppa-politiikan hienouksia. Paljon vaarallisempaa on yrittää tukahduttaa ja latistaa terve keskustelu. Mitä enemmän EU:n vaikeista institutionaalisista ratkaisuista taitetaan peistä, sitä paremmin tieto leviää ja asia kirkastuu.
Itse asiassa Lipposen haukkujen kohteet ovat "hyvässä" seurassa. Koko EU:n poliittisella eliitillä konventtia, valtionpäitä, komissiota ja jäsenmaiden hallituksia myöten on kortit sekaisin EU:n tulevaisuuden suhteen. Suomen hallituksellakin on sormi suussa. Hallitusten välinen konferenssi alkaa lokakuussa, mutta Matti Vanhasen hallitus saa omat linjauksensa valmiiksi vasta syyskuussa. Keskustelulle ei jää paljon aikaa alustuksen jälkeen.
Lipposen linjauksetkin liikkuvat, mutta hänestä huomion kiinnittäminen siihen on epäolennaista. Ei se ole. Siitä näkee, ettei kenelläkään ole hallussaan absoluuttista totuutta. On vain erilaisia arvioita siitä, mikä on järkevää Suomen kannalta.
Lipposen Eurooppa-politiikan yksi perusajatus on upea: Suomen pitää mennä vallan ytimeen eli pöytiin, joissa päätöksiä tehdään. Häntä itseään tuo sääntö ei koske ainakaan kotimaan politiikassa. Lipponen jäi vapaaehtoisesti hallituksesta.
Anneli Jäätteenmäen hallituksen kaatuminen kesäkuussa olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden palata, mutta hän ei lähtenyt raivaamaan itselleen tilaa hallitukseen, vaikka oli takavuosina tiukasti sitä mieltä, että SDP:n puheenjohtajan kuului olla ministeri. Niihin aikoihin hän ajoi aktiivisesti Kalevi Sorsaa ulos hallituksesta ja puheenjohtaja Pertti Paasiota sisään Sorsan tilalle ulkoministeriksi.
Jäämällä Vanhasenkin hallituksesta pois Lipponen tuli todistaneeksi, ettei Jäätteenmäki ollut se syy, miksi hän siirtyi puhemieheksi. Lipponen vihjaisi eräässä tv-keskustelussa jo ennen vaaleja, että hänellä saattaa olla mielessään muita tehtäviä, jos hänestä ei tule enää pääministeriä. Lipposelle kelpasi vain pääministeriys.
Lipposen viime aikojen kärkkäät lausunnot viittaavat siihen, että vaikka hän luopui vapaaehtoisesti vallasta, hän tuntee vierotusoireita luopumisen takia. Hän haluaa yhä ohjailla päätöksentekoa ja määritellä, mikä on parasta Suomelle. Hän tekee sen vain kummallisella tavalla negaatioiden kautta.
Lipponen ei ole ensimmäinen poliitikko, joka potee luopumisen tuskaa. Esko Ahosta tuli kuin toinen persoona viime presidentinvaalien niukan tappion jälkeen. Hän teki silloin elämänsä ehkä suurimmat poliittiset virhearvioinnit, joiden takia hän on nyt entinen huippupoliitikko. Kalevi Sorsallekin luopuminen vallasta johti ylilyönteihin, mutta se olisi oman kolumninsa aihe.
Raaka totuus on, ettei sota yhtä miestä kaipaa. Suomi on tullut toimeen ilman Kekkosta. Vanhanen on Lipposen jälkeen jo toinen pääministeri, ja hommat hoitunevat hyvin hänenkin kaudellaan. Lipposen kokemus ja näkemykset ovat arvokkaita, ja hänen pitäisi olla hallituksessa. Mutta kun hän on siirtänyt itsensä sivuun, muut eivät voi asiaa auttaa.