Suomella on jännät paikat ensi viikon torstaina. Tuolloin Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päättää salaisessa äänestyksessä, pääseekö Suomi turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi vuosiksi 2013–14.
Paikka tärkeimmän maailmanjärjestön kaikkein pyhimmässä ei ole pienelle maalle pikkujuttu. Jos valinta ei osu kohdalle nyt, uusi mahdollisuus koittaa 2030-luvulla.
Suomi tietää mihin pyrkii, sillä se istui turvallisuusneuvostossa kaksivuotiskaudet vuosina 1969–70 ja 1989–1990. Molemmat ajanjaksot olivat vaikeita.
Ensimmäisellä kaudella maailmanpolitiikan keli oli hyytävä Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen, ja puolueettomuutensa puolesta kamppaillut Suomi oli Neuvostoliiton puristuksessa.
Heti kauden jälkeen, 1971, YK-suurlähettiläs Max Jakobsonin tie YK:n pääsihteeriksi nousi pystyyn.
Toisella kaudella Suomi joutui päättämään, hyväksyäkö sota Kuwaitiin hyökännyttä Saddam Husseinin Irakia vastaan. Lopulta Suomikin hyväksyi kansainvälisen liittokunnan hyökkäyksen.
Jos Suomi valitaan, helppoja ratkaisuja ei olisi välttämättä edessä nytkään. Suomen liikkumavaraa lisää se, ettei Neuvostoliittoa eikä kylmää sotaa ole enää olemassa.
Max Jakobson kertoo kirjassaan 38. kerros, miten neuvosto kokoontui Suomen ensimmäisellä puheenjohtajakaudella virallisesti vain kerran. Mutta:
”Kokousta valmistellessani opin sen, ettei niin mitätöntä asiaa olekaan, jota suurvaltojen edustajat eivät pystyisi tekemään monimutkaiseksi.”
Puheenjohtajan tehtävä on tuskin helpottunut senkään jälkeen. 15-jäsenisen turvallisuusneuvoston puheenjohtajuus vaihtuu kuukausittain. Vetovuoro osuisi Suomelle todennäköisesti kahdesti.
Puheenjohtajuus on suuri haaste esimerkiksi neuvoston outojen äänestystapojen vuoksi.
Pysyvillä viidellä jäsenellä on veto-oikeus muissa kuin työjärjestysasioissa. Niissä vaikeuksia tuottaa se, että yksinkertainen enemmistö eli kahdeksan ääntä ei riitä. Tarvitaan vähintään yhdeksän. Jakobsonin mukaan Suomi oli usein tässä yhdeksännen maan asemassa vuosina 1969–70.
Aiemmin YK oli Suomelle tärkein kansainvälinen järjestö, mutta sen painoarvo on tippunut EU-jäsenyyden myötä. Suomella olisi nyt selkänojanaan EU, joka ainakin pyrkii koordinoimaan kantojaan. Tämä helpottaa kannanottoja kansainvälispoliittisiin kiistoihin, joiden edessä Suomi aiemmin veti monesti päänsä poteroon.
Sotilaallinen väliintulo Syyriaan olisi vaikeampi harjoitus, mutta Suomen olisi vaikea irrota EU-linjasta, tuskinpa haluaisikaan. Kiistassa Venäjä ja Kiina ovat samalla puolella Yhdysvaltain johtamaa länsirintamaa vastaan.
Venäjän linja on koventunut Vladimir Putinin palattua presidentiksi. Se on tuntunut jo Suomessa asevoimien komentajan, kenraali Nikolai Makarovin puheena ja kiihtyneenä lastensuojelukohuna. Jos Suomi tukisi väliintuloa Syyriaan, se tuskin nostattaisi aplodeja Kremlissä.
Pyrky neuvostoon on tasavallan presidentti Sauli Niinistön alkukauden suurin koitos. Rannalle jäänti ei olisi hyvä startti kun taas valinta antaisi hänen presidenttiydelleen hohtoa.
Paikka neuvoston hevosenkengän muotoisessa pöydässä toisi uutta säpinää, sillä Suomi olisi tuolloin tavallista kiinnostavampi keskustelukumppani.
Jäsenyys panisi avainpäättäjät koville joskus fyysisestikin, sillä seitsemän tunnin aikaerolla työskentelevän neuvoston pitää päästä koolle lyhyellä varoitusajalla. Äänestyspäätöksiä voitaisiin siis joutua tekemään Suomessa pikkuyön tunteinakin.
Paikka tarjoaisi Niinistölle mahdollisuuden näyttää, mikä hänen ulkopoliittinen linjansa oikein on. Suomen Kuvalehti kysyi sitä häneltä äsken, mutta sai vastaukseksi, ettei erityistä Niinistön linjaa ole.
Vaikkei linjalle tarvitsekaan antaa nimeä, olisi hyvä pikkuhiljaa saada tietää, mikä se Niinistön linja yleensä on. Virkaan-astujaispuheen jälkeen hän ei ole pitänyt isoa puhetta, vaikka on ollut tehtävässään yli puoli vuotta.