Tauno Saarela: Kansan Tahto. Pohjolan työtätekevien lehti. Yrjö Mäkelin -seura ry. Gummerus 2006.
Suurlakon jälkitunnelmissa syntynyt Kansan Tahto julisti olevansa köyhien ja sorrettujen äänenkannattaja Oulun läänissä ja Pohjanmaalla. Toimituskuntaan kuului muutaman kuukauden ajan myös Juho Raappana, Kalevan perustaja ja päätoimittaja, joka oli ollut työväenyhdistyksen jäsen 1890-luvulla.
Sortokausina suuria asioita olivat autonomian puolustaminen, äänioikeus ja kansalaisoikeudet. Suurlakon seurauksena alttius lakkoihin ja mielenosoituksiin kuului ajankuvaan, kuten myös vaatimukset väkivallan käytöstä vallankumouksen hengessä.
Työväenliikkeen vaikuttajiin kuulunut Yrjö Mäkelin, Forssan äänioikeusjulistuksen ja Punaisen julistuksen kirjoittaja, valittiin Kansan Tahdon päätoimittajaksi 1907. Mäkelin oli varsin kiistelty henkilö, jota pidettiin omapäisenä.
Mäkelin oli luja autonomian puolustaja ja myöhemmin itsenäisyysaatteen ajaja. Hän korosti yhteistoimintaa porvarien kanssa, mutta epäili näiden juonitteluja venäläisten kanssa työväestöä vastaan. Mäkelin torjui väkivallan ja painotti laillisuutta ja edustuksellista vaikuttamista. Hän ei hyväksynyt uutta suurlakkoa eikä punakaartien perustamista.
Vuoden 1918 alussa Mäkelin taipui myös aseelliseen voiman hyväksymiseen luokkataistelun välineenä varottaen sen vaarallisuudesta. Hän ei uskonut aseellisen yhteenoton mahdollisuuteen, mutta toisin kävi.
Etsiessään oikeaa toimintalinjaa, Mäkelin joutui pohtimaan kirjoituksissaan luokkataistelun ja positiivisen toiminnan suhdetta. Tukeako erillisiä lakkoja, jotka hajottavat joukkovoimaa vai edistääkö reformityötä, mikä toi vain osauudistuksia, mutta saattoi heikentää luokkataistelua?
Linjan valinta ei ollut helppo. Taustalla olivat sosialismiteoriat, SDP:n ohjelmat, puoluejohdon näkemykset, järjestöjen vaatimukset ja Pohjois-Suomen etelästä poikkeavat olosuhteet.
Kansan Tahto ei suostunut olemaan monoliittinen puoluejohdon käskyläinen. Se vastusti muun muassa polttomerkkien käyttöä puolueen sisäisessä kiistoissa.
Maailmansodan sytyttyä 1914 Mäkelin alkoi uskoa Saksan mahdollisuuksiin auttaa Suomea maan itsenäistämiseksi. Hänen poikansa lähti Saksaan jääkärikoulutukseen. Mäkelin oli siinä määrin sympaattinen Saksaa kohtaa, että lehti lakkautettiin syyskuussa. Korvaava lehti Oulun Sanomat vaihtoi päätoimittajaa ja noudatti varovaista linjaa.
Mäkelin palasi 1916 lehden johtoon. Hän muutti suhtautumistaan Venäjän vallankumouksellisiin myönteisemmäksi. Kun sisäiset vastakohdat puhkesivat sodaksi, Kansan Tahdon painokoneet särjettiin. Yleisen tilanteen vuoksi lehti joutui lopettamaan toimintansa helmikuussa 1918.
Lehti aloitti 1919 uudelleen nimellä Pohjan Kansa, päätoimittajana Mäkelin, joka suhtautui nuivasti kommunisteihin ja kumoushankkeisiin. Lehti sai SDP:n puoluelehden aseman, mutta siirtyi pian Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannalle.
Mäkelin noudatti omaa linjaansa. Hän julisti, ettei ole kommunisti ja sanoutui irti Moskovassa majailevan SKP:n salaisesta toiminnasta. Mäkelin ei hyväksynyt "todellisuudesta vieraantuneiden emigranttien" ohjausta.
Lukuisten kanteiden ja nimenmuutosten jälkeen lehti lakkautettiin 1923. Samassa rytäkässä puoluejohto ja kansanedustajat vangittiin, samoin Mäkelin ja muita toimittajia kumouksellisesta toiminnasta syytettyinä. Mäkelin teki syyskuussa 1923 vankilassa itsemurhan unilääkkeillä.
Uusi puolue, Suomen Työväenpuolue, perusti Pohjolan Voima -lehden, taustallaan vahvasti SKP. Lehti ajoi voimakkaasti punavankien asemaa, arvosteli porvarillista järjestelmää ja osoitti selkeästi solidaarisuutta Neuvostoliittoa kohtaan. Lehti sai osakseen lukuisia kanteita, vangitsemisia ja lakkautuksia, kunnes se lopullisesti kiellettiin 1930.
Sodan jälkeen elokuussa 1945 Kansan Tahto alkoi yli 15 vuoden jälkeen ilmestyä Niilo Nikkilän johdolla. SKP nousi maan alta ja muodosti SDP:n vasemmisto-opposition kanssa yhteistyöjärjestön SKDL:n, johon lehti vahvasti sitoutui.
Hallituspuolueen lehti ei jättänyt unhoon vuoden 1918 eikä 1920-30-lukujen tapahtumia. Sotasyyllisyys ja asekätkentä saivat paaviakin paavillisemman käsittelyn. Rauhansopimuksen pykäliin vedottiin mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Pitkän oppositiokauden jälkeen hallituksen tukeminen vaati totuttelua.
Kansainvälisessä politiikassa ja Suomen ulkopolitiikassa Kansan Tahto noudatti horjumatta Neuvostoliiton linjaa, "rauhan linjaa". Stalinin kuoltua 1953 lehdellä oli vaikeuksia sopeutua Neuvostoliiton suuriin muutoksiin ja itäblokin kapinaliikkeiden aiheuttamiin ongelmiin.
Nikkilän kuoltua 1957 päätoimittajaksi tuli Into Kangas, joka jatkoi Nikkilän linjaa. 1960-luvun puolivälissä lehti avautui ja tuli mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Saarela kuvaa varsin monipuolisesti 1960-luvun avautumisen keskusteluja. Into Kangas vaati NKP:lta avointa tiedottamista muun muassa Hrustsevin syrjäyttämisen syistä.
Lehden kirjoituksissa kyseltiin SKDL:n linjan perään. Aatetta verrattiin uskontoon ja NKP:n epäiltiin omaksuneen jumalan aseman. Avoimuus ei kaikkia miellyttänyt, asenteet olivat paljolti vanhassa kiinni.
Kankaan sallivuus alkoi hiipua, kun SKP:lle muodostui sisäinen oppositio. Tshekkoslovakian miehitys 1968 repi rivejä. Kansan Tahto joutui taipumaan Neuvostoliiton linjan hyväksymiseen.
Tiedonantajan perustaminen ei miellyttänyt Kangasta, joka halusi varjella puolueen yhtenäisyyttä ja sääntöjen noudattamista. 1970-luvulla päätoimittaja palasi linjoille puolustaen Neuvostoliittoa kaikelta arvostelulta.
Kankaan jäätyä eläkkeelle 1983 päätoimittajaksi valittiin Yrjö Rautio. Hän laati kehittämissuunnitelman, jossa halusi saada lehden "useimmiten synkän vakavaan ilmeeseen pienen hymynhäivän". 1988 Rautio siirtyi Kansan Uutisten päätoimittajaksi, tilalle tuli Eero Matero, jonka työ jatkuu edelleen.
Raution ja Materon kauden Saarela kuittaa ylimalkaisesti muutamalla sivulla. Vasemmistoliiton todella kiinnostava aika jää kokonaan käsittelemättä. Vuodet 1983-2006 käsittävät kuitenkin miltei neljännesvuosisadan Kansan Tahdon satavuotisesta historiasta.
Ilmeisesti 16 kuukauden kirjoitusaika on ollut liian lyhyt. Ehkä samasta syystä tekijä jättää käsittelemättä lehden talouden ja hallinnon. Niistä on jotain tietoa, mutta ei systemaattista tutkintaa.
Ajan riittämättömyys lienee syynä siihen, ettei tekijä ole haastatellut toimittajia. Olisi ollut mielenkiintoista lukea heidän tunnoistaan, ristiriidoistaan niinkin poliittisessa lehdessä kuin Kansan Tahto on. Tunnot eivät aina tule esille heidän kirjoituksissaan.
Tohtori Saarela on tehnyt vankkaa ja merkittävää työtä. Lähdekirjallisuus on kattava ja lähdeviitteet runsaat sekä tarkat. Saarela käyttää taustana Suomen historiaa, paikoin liikaakin, tulkitessaan lehden kirjoituksia. Hän rinnastaa eri tekstejä hyvin kuvatessaan linjakysymyksiä, on kriittinen ja väliin ironisoikin.
Erityisesti kulttuuriasiat, jotka olivat alusta lähtien lehdelle tärkeitä, tuodaan ansiokkaasti esiin.
Saarela todistaa, että Kansan Tahto on lajissaan ollut paitsi ideologinen johtaja myös vahva Pohjois-Suomen lehti kamppaillessaan lujasti alueen ja sen väestön elinehtojen kehittämiseksi.
Martti Ursin