Viime torstai-illan A-Talkin asetelma oli tuttu: kukas muu kuin kansanedustaja Jaakko Laakso (vas.) istui ruudussa vänkäämässä siitä, pitäisikö suomalaissotilaiden tulla pois Afganistanista heti eikä vasta viidestoista päivä.
Toukokuun lopussa 1984 Laakso, silloinen Tiedonantajan poliittinen toimittaja, istahti viereeni Helsingin Kulttuuritalolla. Ympärillä kiehui SKP:n kuuluisa 20. edustajakokous. Siinä maltillinen enemmistö pani liikkeelle junan, joka päätyi Taisto Sinisalon, tai paremminkin NKP:n, johtamien vähemmistökommunistien ulosheittoon SKP:stä.
Laakso yritti vakuutella, että taistolaiset eivät sittenkään häviäisi ottelua enemmistöläisten kanssa. Hän oli väärässä, niin silloin kuin A-Talkin Afganistan-keskustelussakin.
Miksi tämä Laakso-jeremiadi? No siksi, että Laakson edustama ja pitkään julkisuudessa häneen ehkä eniten henkilöitynyt vanha taistolaisliike häviää huhtikuun eduskuntavaaleissa jo pikkuista vaille olemattomiin.
Laakso sekä kaksi muuta tunnettua ex-taistolaista, Esko-Juhani Tennilä ja Mikko Kuoppa, eivät asetu enää ehdolle eduskuntavaaleissa. Troikan poisjäänti tarkoittaa sitä, että ex-taistolaisten määrä vasemmistoliiton ryhmässä pienenee vähintäänkin puoleen.
Taistolaisuus syntyi 1960-luvun lopulla, oli voimansa tunnossa 1970-luvulla, joutui jo puolustuskannalle 1980-luvulla ja sai ratkaisevan iskun, kun sen ideologinen johtotähti Neuvostoliitto romahti 1991.
Taistolaisuus oli isoimmillaankin vaikutusvaltaisempi kuin sen oikea voima olisi edellyttänyt. Vaikutusvalta perustui siihen, että liikkeen lonkeroita oli joka paikassa: muissa puolueissa, ay-liikkeessä, yliopistoissa, kulttuuripiireissä ja toimituksissa.
Taistolaiset määrittelivät tuolloin paljolti sen, mistä ja miten keskusteltiin. Jos halusi tietää, mitä Neuvostoliitossa ajateltiin Suomesta, piti lukea Tiedonantajaa.
Tuossa maailmassa esimerkiksi Yhdysvallat, Nato, EEC, Länsi-Saksa, euroaseet, risteilyohjukset ja Puolan Solidaarisuus-liike olivat pahoja. Hyviä olivat Pohjolan ydinaseeton vyöhyke, Neuvostoliitto, Varsovan liitto, SEV, Kuuba, Nicaragua, kehitysmaat, Pohjois-Vietnam, rauhanmarssit ja Neuvostoliiton omat euro-ohjukset.
Monet sittemmin hyvinkin korkeisiin asemiin eri aloilla päässeet henkilöt, olivatpa he sitten taistolaisia tai eivät, retkahtivat taistolaisuuden kulta-aikana asioihin, joita he eivät varmasti mielellään enää muistele.
Pari esimerkkiä. Merkittävä keskustapoliitikko, varapääministerinäkin ollut Eino Uusitalo esitti 1974, että Moskovan välirauhan solmimispäivästä (19. syyskuuta) tehtäisiin Suomen toinen itsenäisyyspäivä.
Nykyinen Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli 1973 yksi allekirjoittaja rauhanlakialoitteessa, joka olisi käytännössä kriminalisoinut Neuvostoliiton arvostelun. Aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja oli taistolaiskansanedustaja Mirjam Vire-Tuominen.
Näitä tai muita vastaavia tapauksia ei pidä irrottaa historiallisesta yhteydestään, mutta ne kertovat koruttomasti, millainen pitkälle taistolaisliikkeen aikaan saama ilmapiiri vallitsi tuon ajan Suomessa.
Pari henkilökohtaistakin esimerkkiä. Minua katsottiin kuin halpaa makkaraa, kun en lähtenyt työaikana rauhanmarssille vastustamaan Naton euro-ohjuksia. Kun edellytin tuomiota myös neuvosto-ohjuksille, jotta olisin voinut vastustaa Naton euro-ohjuksia, argumenttiani ei yksinkertaisesti ymmärretty.
Eräs kollega herätti taas pahennusta kieltäytymällä allekirjoittamasta Länsi-Saksan virkakieltoa vastustanutta adressia. Hän olisi allekirjoittanut sen, jos muutkin kuin kommunistipuolueiden jäsenet olisivat päässeet virkoihin sosialistimaissa.
Aikansa kutakin. Vasemmistoliiton on jo aikakin päästä irti osapuolijaon haamusta. Taistolaisuuden mädättävää vaikutusta ei silti pidä deletoida kansallisesta muistista. Nykyäänkin huudetaan itsenäisyyden perään, mutta kyllä se oli taistolaisvuosina paljon suuremmassa vaarassa kuin nyt.