Tähtijuttu: Hou­kut­taa­ko Suomi vain hyvällä so­siaa­li­tur­val­laan? – Ilman asen­ne­muu­tos­ta ul­ko­maa­lai­sis­ta ei saada hel­po­tus­ta työ­voi­ma­pu­laan

Koti: Ou­lu­lai­sen Hillin perheen vuoden van­has­sa kodissa mie­len­kiin­toi­sen lisän tuovat si­sus­tuk­ses­sa käy­tet­ty vaneri sekä ik­ku­noi­na toi­mi­vat la­si­ele­men­tit

Kolumni

Ei kysytä, ha­luat­ko ja jak­sat­ko

Sunnuntai-iltana sataa räntää ja on pimeää. Kirkkaat ajovalot lävistävät tuulilasin.

Sunnuntai-iltana sataa räntää ja on pimeää. Kirkkaat ajovalot lävistävät tuulilasin. Mielessä käy ajatus, että olisi vapaapäivän muutoinkin voinut viettää. Tehdä omia asioita ja kerätä voimia seuraavaa työviikkoa varten.

Liikenne soljuu ohitse. Tie on sentään tuttu Kasitie, jonka varrelle on tullut vuodatettua yksi jos toinenkin murheellinen, mutta joskus myös kiitollinen ajatus.

Jälleen kerran vapaat ovat kuluneet ikääntyvän vanhemman luona. Katsomassa, että jääkaapissa on ruokaa, ja kuulemassa, miten menee tai pitääkö apteekissa käydä.

Kuunteleminen on herkkää. Milloin ymmärtää se, että tilanne on niin paha, etteivät särkylääkkeet enää auta, vai oliko sittenkin vain huono päivä tänään? Koskaan ei oikein tiedä, missä kulkee raja.


Jokainen, joka hoitaa lähellä tai etänä omia vanhempiaan tai muita läheisiään, tuntee varmasti huolen ja jatkuvan syyllisyyden. Voisiko tehdä enemmän ja paremmin? Onko yrittänyt tarpeeksi, ja missä kulkee oman jaksamisen raja?

Mitä tehdä silloin, kun vuosikymmeniä vanhat tilanteet hyppäävät mieleen ja alkavat kaivella. Tekisi mieli lämäyttää tiskirätit pöytään ja sanoa: ”Pidä tunkkisi.”

Mutta ei. Tiskipöytä on pyyhittävä. Tunteet tulevat ja menevät.


Suomessa omaishoitajuus koskettaa yhä useampaa työssäkäyvää. Eri arvioiden mukaan omaishoitajia on noin 350 000. Heistä vajaat satatuhatta on etäomaishoitajia eli niitä, jotka hoitavat ikääntyneiden vanhempien asioita etäältä, usein pitkien matkojen päästä.

Suomessa omaishoitajien määrä ei suinkaan vähene. Kun ikääntyneiden määrä lisääntyy, lisääntyy myös hoivan ja hoidon tarve.

Säästöjen ja leikkaamisten aikana hoivavastuuta on helppo siirtää omaisten harteille. Omaishoitajille kuin ei tarvitse maksaa palkkaa tehdystä työstä. Tai jos maksetaan, kyse on naurettavan pienistä summista työmäärään nähden.

Omaishoitajalta ei kysytä, että kiinnostaako ja haluatko. Usein on vain pakko.

Kun kyse on ikääntyneistä vanhemmista, omaishoitajatilanteet syntyvät pikkuhiljaa. Yllättäen huomaa, että suurin osa vapaa-ajasta menee omien vanhempien asioiden selvittelyyn ja jatkuvaan huoleen, onko siellä kotona kaikki hyvin.

Kun omaishoitajuus lisääntyy, se ei vaikuta vain yhden tai kahden ihmisen elämään. Se vaikuttaa työpaikoilla, parisuhteissa ja perhe-elämässä. Kysymykset ovat suuria ja joustamisen tarpeet vielä suurempia.

Kunpa missään ei olisi sellaista työpaikkaa, jossa tätä tilannetta ei ymmärrettäisi ja joustettaisi sinä hetkenä, kun työntekijän on pakko siirtää työtehtävät syrjään ja mennä hoitamaan oman äidin tai isän kipua, kolotusta tai kohtausta.

Toiveeni voi olla idealistinen, mutta jos omaisten vastuuta ikääntyneiden vanhempien hoidosta lisätään, silloin myös työpaikoilla on joustettava. Soveltavaa mallia voidaan ottaa vaikka lapsiperhevaiheesta, jolloin jompikumpi vanhemmista voi jäädä kotiin hoitamaan sairasta lastaan.


Tiukkaa maalaisjärkeä tarvitaan myös silloin, kun kunnissa ja kaupungeissa mietitään, mikä hoito on riittävää ja missä hoitoa annetaan.

Kukapa kodistaan haluaisi lähteä, mutta liian usein koti on käynyt ikäihmisen kohtaloksi. Mitä ehtii minuuttiaikataulun kanssa painiva kotihoitaja?

Omaishoitajan taakka on raskas, mutta jossain syvällä se kirkastaa omaa ajattelua. Tätä vaihetta vastaan ei kapinointi auta.

On otettava vastaan se mikä tulee, vaikka luopumisen tuska on kipeä matkaseuralainen.