Elämän kaari. Oskar Merikannon lauluja. Jorma Hynninen, baritoni ja Ilmari Räikkönen, piano. Pohjantähti-opiston Tähtirannassa Keminmaassa 31.7.
Mitä siihen on sanomista, kun pitkän uran laulajana, levyttäjänä, oopperajohtajana ja oopperoiden synnyttäjänä toiminut, kypsään ikään ehtinyt taiteilija kokoaa rakastetuimman suomalaisen laulusäveltäjän musiikista konserttikokonaisuuden - kun laulujen parissa lavalla on mies, jota lähes 500 hengen yleisö on tullut kuuntelemaan eri puolilta Peräpohjolaa.
Savonlinnan oopperajuhlien taiteellisen johtajan tehtävät jättävä Jorma Hynninen on suomalaisen laulutaiteen ikoni, ei siitä pääse mihinkään.
Häntä voi luonnehtia termein vaatimaton, nöyrä, laajasti ajatteleva ja näkevä.
Hänet on helppo mieltää naapuritalon isäntänä, jota kuitenkin ympäröi eräänlainen läpäisemätön aura.
Hynninen on itsekin mielellään tilannut suomalaisilta säveltäjiltä oopperoita, joissa hänellä on jonkinlaisen taiteilijan, tietäjän ja näkijän rooli.
Keminmaan konsertissa muotoutunutta Oskar Merikannon laulujen sarjaa Hynninen vertasi peräti Franz Schubertin Winterreiseen. Kyseessä oli kuitenkin selkeä ihmisen elämänkaaren kronologista juonta etsivä kokonaisuus.
Lauluvalintoja ajatellen temaattisuus oli helppo. Jooseppi Mustakallion lauluruno Pai, pai paitaressu tai Lauri Pohjanpään teksti Laulaja taivaan portilla näyttävät selkeästi viittaavan elämän alkuun ja loppuun.
Ja välille mahtuu nuoruuden ylistystä, onnen kukintaa, murheen soittoa ja myrskyävää merta.
Merikannon laulujen liittäminen yhdeksi sarjaksi on ongelmallista. Pitkän jännitteisen punaisen langan syntyminen on vaikeaa, koska laulut useimmiten sisältävät jo itsessään aina kaksi puolta. Ne eivät ole vain sitä, miltä ne näyttävät.
Dualismi on monesti läsnä jo tekstissä, jota Merikanto joko alleviivaa tai sitten hän luo ristiriitaisuuden itse musiikissa. Elämän kuohussa kun on aina läsnä myös kuolema.
Jorma Hynninen jaksoi ottaa pohjoissuomalaisen yleisönsä.
Näitä lauluja ei tämä mies laulanut varmasti ensimmäistä kertaa. Mutta esiintymisessä ei näkynyt häivääkään suorittamisesta tai urakoinnista.
Laulajan olemuksessa ja äänessä oli tosin tiettyä väsymystä, mutta niin ihmisessä pitää ollakin.
Parhaimmillaan parivaljakko Ilmari Räikkönen ja Hynninen oli konsertin jälkimmäisellä puoliskolla. Sinne oli sijoitettu ne laulut, joissa ei tarvinnut herkistellä, vaan sai myrskytä oikein olan takaa. Samalla syttyi karisma, jonka ansiosta laulut tulivat ja menivät ilman, että olisi juurikaan tarvinnut vilkaista ohjelmapaperiin.
Konsertin alku kärsi ehkä äänen hitaasta aukeamisesta, mutta ennen kaikkea ulkoisen habituksen ja laulujen viestin ristiriitaisuudesta. Elämän aamupuolen lauluissa oli havaittavissa jopa jonkinlaista uskottavuusongelmaa.
Pianisti Räikkönen voitti viime vuonna Kangasniemen Liedpianistikilpailun. Myös jazz- ja rockmusiikkia soittanut Räikkönen on säestänyt Hynnistä jo useina vuosina.
Yhteistä kokemusta siis on, mutta tuntuu, että jotain yhteistyöstä puuttuu.
Räikkönen soitti omana osuutenaan Merikannon virtuoosista maratonia ainakin ulkoisesti aika eleettömästi ja viileästi. Lavalla olivat solisti ja pianisti, ei niinkään kaksi keskenään kommunikoivaa kamarimusisoijaa.