Kunniaan liittyvä väkivalta on asia, jonka yhteydessä sanoja kannattaa makustella pitkään ennen kuin päästää ne suustaan ulos. Hyvä tarkoitus voi hetkessä kääntyä päälaelleen.
Tämän on saanut kokea ruotsalaisministeri Mona Sahlin, joka yhtyi yhteiskunnalliseen keskusteluun kunniamurhista Fadime Sahindalin kuoleman jälkeen. Se, joka tuomitsee kunniamurhat, saattaa yhtäkkiä huomata olevansa naisten aseman puolustajan sijaan rasisti.
Ruotsissa käyty keskustelu on kuitenkin ollut hyödyllistä puolin ja toisin. Nyt on saatu faktaa luulojen tueksi. Tuoreen tutkimuksen mukaan kunniaan liittyvän väkivallan uhriksi joutuu naapurimaassamme 1 500 naista vuosittain. Luku saattaa todellisuudessa olla tätäkin karmeampi.
Naisena ei ole helppo olla. Ihmisoikeuksien pitäisi olla kaikille samoja, mutta maailmassa tapahtuu yhä sellaisia ihmisoikeusloukkauksia, jotka kohdistuvat naiseen vain siitä syystä, että hän on nainen.
Naisten kokema väkivalta on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se liity vain johonkin uskontoon tai perinteeseen. Ilmiö ei ole Pohjolan sivistysvaltion asukkaiden välisessä kanssakäymisessäkään vierasta.
Suomessa mukiloidaan vuosittain ainakin 30 naista kuoliaaksi. Vain Yhdysvalloissa kuolee (väkilukuun suhteutettuna) väkivaltarikoksissa enemmän naisia kuin Suomessa.
Meidän maailmassamme pahoinpidellään myös vanhuksia, tapa, jota vanhoissa kulttuureissa ei tunneta. Asia muuttuu entistä vaikeammaksi käsittää rajojemme ulkopuolella, jos kerromme, että tekijänä on usein oma lapsi.
Kumppani-lehdessä iranilaissyntyinen Alexis Kouros kirjoittaa, ettei hän näe eroa kurdityttö Fadimen tai meidän virpien, jennien ja helenojen murhien välillä. Hänen mielestään nämä kaikki naiset ovat yhtä lailla perheväkivallan uhreja.
Kun kirjailija Liza Marklund erehtyi kirjoittamaan, että Fadimen murhan taustalla oli sama patriarkaalinen kuvio kuin muidenkin murhien takana, ei ymmärtäjiä ruotsalaisesta yhteiskunnasta löytynyt.
Viesti on Kouroksen mukaan selvä: ruotsalaiset eivät kestäneet sitä, että heidän kulttuuriaan verrattiin primitiivisempään kurdien kulttuuriin.
Siitäkin mahtoi olla kyse, mutta ei vain siitä.
Kunniaan liittyvä väkivallanteko on "tavallista väkivallantekoa" rankempi, koska lähipiiri ei teilaa tekijää vaan päinvastoin kiittää ja ymmärtää.
Väkivallan luvatussa maassa Suomessa murhaan syyllistynyt saa onneksi tuomionsa oikeuden lisäksi myös naapurustossa.
Niin suomalaisten kuin ruotsalaistenkin täytyy voida tuomita kunniamurhat. Ei se, että tuomitsee tällaiset teot, tarkoita, että tuomitsee vieraan kulttuuriin yleisesti.
Jokaisella on taustansa ja tapansa, mutta niihin mihinkään ei voi kuulua väkivalta. Rikoksia ei kenenkään tarvitse ymmärtää saati sallia.
Tässä voisi muistuttaa tasavertaisuuden käsitteestä. On ihmisen uskonto, ihonväri, äidinkieli, seksuaalinen suuntautuneisuus tai kansallisuus mikä tahansa, on hänen elämänsä yhtä tärkeä. Ihmisen arvoa ei muuta myöskään terveydentila, ikä tai sosiaalinen asema.
Fadime ansaitsi saamansa huomion ja muistohetken, jonka julkisuus hänelle takasi. Naapurin vaimollekin sen soisi, mutta hänen kuolemansa on uutinen vain päivän.
Läheisten suru ja häpeä kestävät läpi elämän.