Liikenneturvan arvion mukaan Oulussa ajetaan autolla punaisia valoja päin tuhansia kertoja päivässä. Oulussa ajetaan siis vuoden aikana punaisia päin, jos nyt ei miljoona kertaa, niin satojatuhansia kertoja kuitenkin.
Sakkoja punaisia päin luikahtamisesta kirjoitetaan 400–600 kappaletta vuodessa riippuen siitä, paljonko poliisi ehtii risteyksiä valvoa.
Kiinnijäämisen riski on siis häviävän pieni. Ainakin tuhat kertaa saa rikkoa lakia ennen kuin vilungista päättyy vastuuseen.
Ilmiö on ällistyttävä, kun Liikenneturvan tekemän kyselyn mukaan 90 prosenttia autoilijoista ilmoitti pitävänsä punaisia päin ajamista erittäin vakavana tai vakavana liikennerikkomuksena.
Se ei voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että samat ihmiset, jotka paheksuvat punaisia päin ajamista, ajavat itsekin punaisia päin.
Meneekö itsepaheksunta rikkomuksen jälkeen nopeasti ohi ja jäljelle jää vain paheksunta muita lainrikkojia kohtaan?
Liikenneturvan kyselyssä lakia rikkovat perustelevat tekosiaan tavallisimmin sillä, että tilanne oli vaaraton ja että oli kiire ja kyseessä oli vain ”tilanteessa joustaminen”.
Saako lakia rikkoa kuka vaan, jos lainrikkoja itse arvioi tilanteen vaarattomaksi? Mihin lakeja silloin ylipäätään tarvitaan, jos yksilöt voivat toimia aina oikein, kunhan itse vain tekemisensä arvioivat?
Harva on liikenteessä huvikseen. Tarkoitus on yleensä päästä paikasta toiseen niin, että liikenteessä oleminen on vain välttämätön paha ja ajan hukkaa. Näin ollen kaikilla on laajasti ottaen kiire. Kiire on usein mieliala.
Nykyinen maailma on hektinen, liikenteessäkin. Heti-kaikki-mulle-nyt -meininki leimaa enemmän tai vähemmän kaikkea tekemistämme.
Ja autossa voi olla sikamainen, koska auto peittää ja suojaa tekijän henkilön, nimen ja kasvot. Se tekee tuntemattomaksi ihmisen, joka ei kauppajonossa tai kirjastossa voisi kuvitellakaan sikailevansa samalla tavalla kuin liikenteessä.
Kiltti perheenisä tai -äiti voi tuntea olevansa arkielämän, kodin ja työpaikan hiiri, mutta autossa hän voi olla liikenteen hurja, saalistava leijona, joka saa pienistä, törkeilemällä saavutetuista voitoista suurta nautintoa ja tyydytystä.
Väitän, että joukossamme on sellaisia autoilijoita, jotka ehtivät aina vanhoilla vihreillä risteyksen yli. Ainoastaan se, että edellä ajava pysähtyy valoihin, saa heidätkin pysähtymään. Näitä voittajia ei näe koskaan jonon ensimmäisenä punaisissa valoissa.
Lain rikkomisesta – jos sattuu kuin ihmeen kaupalla jäämään kiinni - seuraa päiväsakkoja. Sakkorangaistus ei ole riittävä pelote lainrikkojille.
Oulun poliisilaitoksen liikennepoliisisektorin johtajan, ylikomisario Marko Törmäsen mukaan mitkään keinot viranomaistaholta eivät riitä poistamaan ongelmaa, niin kauan kuin liikennekulttuuri Oulussa pysyy samanlaisena.
Kameravalvonta valoristeyksissä kuulemma korjaa asian, mutta onhan se käsittämätöntä, että ensin autoilijoille rakennetaan liikennevalot risteyksissä ajamista turvaamaan ja sitten valojen sekaan joudutaan asentamaan kamerat valvomaan sitä, että liikennevaloja noudatetaan.
Onhan meillä näitä ongelmia toki muitakin, ja isompiakin. Mutta kun nyt tästä puhutaan, olen Törmäsen kanssa rakentavasti eri mieltä. Törmänen tietenkin arvioi asiaa nykyisen lainsäädännön ja poliisin käytössä olevan rangaistuvalikoiman tietäen.
Kun valvontaa ei voida lisätä, riittävän kovia rangaistuksia voisi ainakin kokeilla. Se on halpaakin.
Jos vaikka päätettäisiin, että punaisia päin ajamisesta lähtee kortti heti vuodeksi ja auto jää siihen paikkaan?
Kuka sitä rangaistusta kehtaisi vastustaa? Vastustaminenhan tarkoittaisi, että aikoo ajaa punaisia päin.