Paganinin väitettiin tehneen sopimuksen itse pirun kanssa, koska hän soitti niin paholaismaisen hyvin.
Kimmo Pohjonen on ihmisenä varmasti harmoninen ja miellyttävä, mutta kun hänelle antaa harmonikan kouraan, on herkkähermoisten, lasten ja arkojen syytä lähteä vauhdilla litomaan.
Kun Pohjosen soitin, tuo pirun keuhko, aukaisee kitansa ja ärjähtää ensimmäisen kerran, vilkuilee paatunutkin musiikin kuuntelija varauloskäynnin paikkaa ja äitiä on ikävä.
Kyse ei niinkään ole pelosta, vaan vaikuttavuudesta. Kimmo Pohjonen harmonikkansa ja Eric Echampard rumpujensa kanssa ovat pelottavan hyviä. Heidän esityksensä on sitä itseään, puhdasta ääntä alusta loppuun.
Konsertti alkoi ilman sanaakaan, kesti tunnin yhtä soittoa ja päättyi äänettömiin kumarruksiin - melkein.
Pohjosen harmonikka ei ole instrumentti, se on sähköistynyt olio, joka elää omaa todellisuuttaan. Se kuiskaa, ärjyy, huutaa, huohottaa, läähättää, vinkuu ja oksentaa. Tämä olio myös muuttaa muotoaan silmänräpäyksessä. Se on vanha mies, vuori, sinko, tuuli, pimeä, valo, maa, ilma, vesi ja vaikkapa pagodi ja kukka.
Tätä vaikuttavaa ilmestystä on osattava ohjata tarkalla kädellä ja hallituilla otteilla. Välillä Pohjonen olikin kuin sirosti askeltava kurki ja jo seuraavassa hetkessä kramppien vallassa oleva ihmismarionetti, joka ärisee kuin kohtauksen vallassa pidäkkeettömästi.
Onneksi oli olemassa myös Eric Echampard. Hän on uskomattoman taitava rumpali, joka soitti kuin ajatus, tarkasti, dynaamisesti ja hillitysti. Hän oli se, joka osasi kiristää tai löysätä kettinkiä, ettei esitys olisi vaipunut lopullisesti musiikillisen psykoosin syövereihin ilman paluulippua. Hänen herkät vaistonsa ohjasivat ääniä välillä myös suvantoja kohti. Hän oli purkauksien hiljainen, kanavoiva voima.
Pohjonen ja Echampard pitivät kuulijoitaan hypnoottisessa otteessaan herpaantumatta yli tunnin. Ei tulisi mieleenkään ryttyillä näille kavereille esimerkiksi pyytämällä kuultavaksi Säkkijärven polkkaa. Itsesuojeluvaisto se on huumorillakin.
Jos haluaa testata omaa musiikillista pelkokerrointaan ja poistua paikalta uutena ihmisenä, kannattaa käydä kuuntelemassa näitä miehiä. He eivät puhu, vaan toimivat.
Itse asiassa, koko konsertissa kuultiin vain yksi lause ennen encorea: "Kiitos, ennen kuin jatkamme, haluaisin esitellä yhtyeemme kolmannen jäsenen - Jukka Cavén, äänisuunnittelu".
Enempää puhetta ei tarvittu. Karisma ja musiikin voima vakuuttivat ehdottomuudellaan.