Niin käytännöllistä kuin olisikin, että koko maailmassa olisi kaikkien taitama yhteydenpitokieli, tällainen tila on yhä kaukana edessäpäin. Nykypäivän lingua francana on jo alettu pitää englantia, mutta näkemys on liioittelua. Englannin kieltä äidinkielenä tai vieraana kielenä taitavien ihmisten määrää on haarukoitu runsaasta miljardista kahteen miljardiin. Luku on valtava, mutta maapallon väkilukuun suhteutettuna englanti on silti vähemmistökieli.
Edes Euroopassa englanti ei ole kaikkialla käypä kommunikointiväline. Sen huomaa vaikkapa entisessä itäblokissa. Nuoren, kouluja käyneenkin sukupolven englannin kielen taito on siellä edelleenkin yllättävän hutera. Hämmästyttävän heikko se on Venäjällä. Selitykseksi on sanottu, että Neuvostoliiton aikana koulutetut kielten opettajat eivät päässeet ulkomaille kieliharjoitteluun, mikä näkyy heidän kielitaidossaan ja heijastuu yhä opetukseen. Myös eteläisessä Euroopassa englannin käyttökelpoisuus on niin ja näin.
Englannin nykyistä vahvaa asemaa selittää ennen kaikkea Yhdysvaltojen vuosikymmeniä jatkunut valta-asema. Mahti on ollut poliittista ja taloudellista mutta myös valtaa kulttuurissa ja viihteessä. Hollywoodin elokuvat ja englanniksi esitetty popmusiikki ovat vauhdittaneet englannin kielen vyöryä.
Kielitieteellisiäkin selityksiä ilmiölle on annettu: Englannin sanat ovat lyhyitä, ja kieli on joustava. Kun kielen on kerran omaksunut, sitä on helppo käyttää.
Hyvä englannin kielen taito on nykymaailmassa vankkaa henkistä pääomaa, mutta englannin merkitystä myös yliarvioidaan. Loisteliaastakaan englannista ei edelleenkään ole hyötyä, jos vastapuoli ei sitä ymmärrä tai jos kieleen suhtaudutaan jostakin syystä kielteisesti. Paavo Lipponen kuuluu Suomen huippupoliitikkojen kielitaitoisimpaan ryhmään, hän puhuu sujuvasti Euroopan suurista kielistä englantia ja saksaa, mutta kun EU:n komissiolle valittiin puheenjohtajaa, yksi Lipposen valinnan esteistä oli vajavainen ranskan kielen taito.
Viime viikon lämpiminä päivinä Ilta-Sanomissa kerrottiin poliittisissa piireissä kiertävästä huhusta, jonka mukaan Tarja Halonen olisi kiinnostunut YK:n pääsihteeriydestä. Ajatuksen toteutuminen on kuitenkin mahdotonta syystä, jonka myös Ilta-Sanomat itse nosti esiin: Halonen ei osaa ranskaa. Voi tietysti myös kysyä, onko hänen englannin taitonsakaan niin hyvä kuin YK:n pääsihteerillä tai muissa vaativissa kansainvälisissä tehtävissä pitäisi olla.
Oli yllättävää, kuinka vähän viime vaalien alla kiinnitettiin huomiota eurovaaliehdokkaiden kielitaitoon - tai kuinka vähän ehdokkaat itse nostivat sitä mainonnassaan esiin. Ehkä moni kandidaatti katsoi parhaimmaksi olla teemasta vaiti.
Vaikka EU:n kokoussaleissa on paikalla tulkit, mielipiteitä muokataan ja suomalaisten etua valvotaan myös epävirallisissa yhteyksissä kokoussalien ulkopuolella. Näinhän on kerrottu. Jokaisen muun kielen taito avaa varmasti uusia vaikutusmahdollisuuksia.
Kannattaa pohtia vaikkapa sitä, kuunteleeko saksalainen europarlamentaarikko tai EU-virkamies herkemmällä korvalla englannin- vai saksankielistä puhetta Suomen harvasta asutuksesta ja siitä syntyvistä ongelmista. Tai vertailun vuoksi: mikä myönteinen läikähdys syntyy useimman suomalaisen mielessä vaikkapa silloin, kun joku ulkomainen turisti tai työntekijä on vaivautunut ennen tänne tuloaan opettelemaan muutaman sanan suomea ja uskaltaa niitä käyttää. Tällaista tulijaa kuunnellaan ja autetaan auliisti.
Suomalaisten kielitaitoa ei kansainvälisessä vertailussa voi moittia. Koulujen laaja kieliohjelma on auttanut Suomen menestystä kansainvälisessä kilpailussa, sen ovat todenneet vientiteollisuuspomotkin. Samat pomot ovat todenneet senkin, että englantipainotteisuudesta olisi päästävä laajempaan valikoimaan, jotta saksa, ranska ja venäjä olisivat suomalaisnuorilla vahvempia. Voi tosin olla, että pula venäjän osaajista vähitellen korjaantuu Venäjän suomalaisperäisen väestön Suomeen muuton ansiosta.
Mahdollisesti koko ilmiössä ei ole kyse englannin kielen yliarvostuksesta vaan muiden kielten ja oman kielen aliarvostuksesta. Ilmiöllä on kuitenkin samat seuraukset. Suomella ei monella tieteenalalla enää käytännössä julkaista suomenkielisiä väitöskirjoja. Vilkaisu väitöstutkimusten lähdeluetteloihin kertoo, että myös käytetyt ulkomaiset tutkimukset ovat usein pelkästään englanninkielisiä. Tämä tuskin aina johtuu siitä, että englanti on tieteen ykköskieli, vaan myös siitä, ettei tutkija ole hallinnut muita suuria kieliä riittävän hyvin tai edes tunne muunkielisiä lähteitä.
Koulumaailman viime vuosien muoti-ilmiöitä on englanninkielisen opetuksen laajeneminen. Epäilen, että tästä on usein enemmän hallaa kuin hyötyä. Jos psykologian opettaja ei puhu täydellistä tai lähes täydellistä englantia, opetuksen hyödyn voi kielen oppimisen kannalta kyseenalaistaa. Ja jos vielä oppisisällöt eivät mene perille vieraan kielen vuoksi, on hienolta kuulostanut idea kääntynyt oppilaiden vahingoksi.
Esitetään lopuksi kysymyksen muodossa se väkisin mieleen nouseva ajatus englannin valta-aseman yhdestä syystä: onko muun maailman ollut pakko opetella englantia, koska englanninkielisissä maissa ei muita kieliä osata?
Kun Saksan liittokansleri Gerhard Schröder, Ranskan presidentti Jacques Chirac ja Britannian pääministeri Tony Blair pitävät yhteistä huippukokousta, Chirac kuuntelee kollegoidensa puheet ilman kuulokkeita ja tulkkausta kun taas Blair saa käännöksen korviinsa kummankin muun johtajan puheenvuoron aikana.
Länsieurooppalaisessa vertailussa brittien vieraiden kielten taito oli kolmen vuoden takaisessa tutkimuksessa ylivoimaisesti heikoin. Kaksi kolmesta britistä ei osannut muita kieliä ollenkaan.
Sekin kannattaa muistaa, että vieraiden kielten taito yleensä lisää vieraiden kulttuurien ymmärrystä ja arvostusta. Ehkä maailmassa olisi vähemmän sotia, jos olisi enemmän kielitaitoa.