Vuoden 2002 toukokuussa eduskunta äänesti viidennen ydinvoimalan rakennusluvan puolesta. Tuolloin päätöksen pohjana olivat seuraavat tosiasiat: voimalan rakentamisen hinta on 1,7-2,5 miljardia euroa ja se syöttää sähköä valtakunnanverkkoon vuoden 2009 alussa.
Kumpikaan näistä ei enää pidä yhtä todellisuuden kanssa.
TVO teki vuoden 2003 aikana Areva-Siemens-konsortion kanssa kiinteähintaisen, noin kolmen miljardin euron sopimuksen voimalan rakentamisesta. Koska ydinvoimalan koko meni eduskunnan antaman luvan ylärajalle eli 1 600 megawattiin, kustannusarvion nousemista ei tuossa vaiheessa voi pitää erikoisena.
Erikoista sen sijaan on, mitä rakentamistöiden alkamisen jälkeen on tapahtunut.
Nyt TVO kieltäytyy antamasta uusia arvioita voimalan valmistumisen ajankohdasta. Se venyy ainakin vuoteen 2011, mutta uusia tietoja luvataan vasta vuonna 2009. Rakennustyöt ovat nimittäin venyneet tavalla, joka estää aikataulujen arvioinnin aiemmin. On ensin nähtävä, mitä oikein tapahtuu.
Selvää on jo, että kustannukset ovat aivan muuta kuin mitä kiinteähintainen sopimus kattaa. Julkisuudessa olleet arviot ylityksestä liikkuvat vajaassa miljardissa, mutta lopullista laskua tuskin kukaan tietää. Ylityksen maksajakin näyttää olevan hukassa, jos Areva ei noin vain maksumieheksi suostu. Lisäksi sähkön kuluttajien pitää ostaa jostain muualta se osuus, jota alun perin kuviteltiin ydinvoimalasta tulevaksi vuonna 2009. Se on silkkaa rahanmenoa kansantaloudelle.
Niukkana pidetty tiedottaminen viittaa tilaajan ja laitostoimittajan riitoihin. Arevan väki Olkiluodossa on vaihtunut tiuhaan. Alihankkijat eivät kuulumisistaan huutele julkisesti, huhumylly pyörii. Tosiasia on, että työmaalla ei kaikki ole ollut kunnossa.
Tästä voi tulla vielä isompi ongelma kuin nyt arvataankaan. Aika näyttää.
Tarjouskilpailun loppusuoralla oli aikanaan myös amerikkalainen ja venäläinen laitostoimittaja. Ne tarjosivat voimaloita, joista niillä oli kokemusta. Ranskalaiset lupasivat Suomeen kaikkien aikojen isoimman ydinvoimalan, vieläpä sellaisen, ettei moista ole vielä mihinkään rakennettu. Päätös tästä oli TVO:n, ei eduskunnan.
Voimala siitä varmaan vielä syntyy, paljon hitaammin ja paljon kalliimmalla kuin piti. Eduskunta ei päätöstä tehdessään tiennyt seuraavia asioita: että maahan hankitaan prototyyppi, jollaista ei vielä missään ole testattu, että laitosvalmistaja ei riittävästi kykene hallitsemaan hyvin mutkikasta rakennusprosessia, että ilman Säteilyturvakeskuksen jatkuvaa valvontaa urakoissa olisi jo ylitetty monta aitaa liian matalalta ja että teollisuus joutuu pärjäämään ilman uutta ydinsähköä paljon laskettua kauemmin.
Kansanedustajat äänestivät parin miljardin euron voimalasta, joka olisi noin kuuden vuoden päästä käytössä. Todellisuudessa Suomi sai voimalan, jonka hinnasta ja käyttöönotosta ei yli viisi vuotta eduskunnan päätöksen jälkeen voida sanoa mitään varmaa.
On tietysti niin, että tulevaisuutta ei voi ennustaa. Sitä, mitä nyt tiedetään, ei tiedetty vuonna 2002. Joka tapauksessa tämä on jo nyt opettavainen tarina päätöksenteon vaikeudesta, ei vain ydinvoiman suhteen vai muutenkin. Hienot visiot voivat olla yksi asia ja todellisuus toinen.
Uruguayn ja Argentiinan rajajoella nököttää käytännössä valmiina Suomen metsäteollisuuden isoin ulkomainen investointi, Metsä-Botnian sellutehdas. Valmiina, vaan ei käytössä. Viimeinen viranomaislupa puuttuu.
Se voi tulla pian, se voi tulla ties milloin. Metsä-Botnia luuli rakentavansa sellutehdasta mutta rakensi yhtä Etelä-Amerikan viime vuosien isoimmista diplomaattisista selkkauksista. Yhtiö unohti laskelmistaan yhden ulottuvuuden, politiikan. Jos käynnistyksen viive jatkuu, tuo unohdus tulee kalliiksi. Nyt nähtävästi odotellaan ainakin lokakuun lopulle Argentiinan presidentinvaalien yli.
Stora-Enso puolestaan otti juuri noin kolme miljardia euroa takkiin, kun myi Pohjois-Amerikan tehtaansa. Se tuli edellisen toimitusjohtajan Jukka Härmälän visioiden hinnaksi. Soneran johtajan Kaj-Erik Relanderin visiot Saksan umts-luvista taas polttivat nelisen miljardia euroa.
Se tapahtui vuonna 2000, ja ajalta sitä ennen muistetaan ainakin pankkikriisit. Aikanaan kaikkia näitä on ylistetty kauaskantoisina, rohkeina vetoina.
Se on selvää, että päätöksiä on kyettävä tekemään. Opetus on lähinnä se, että perusteluiden vakuuttavuus ei sinällään todista tulevaisuudesta vielä mitään. Joskus osutaan oikeaan, eikä siitä silloin perään huudella. Joskus menee pieleen.
Todettakoon varmuuden vuoksi, että vasta joskus monen vuoden päästä voidaan sanoa, mitä Olkiluodon uudesta reaktorista lopulta tuli: rakennusajan pulmista huolimatta kovasti järkevä investointi vai Suomen teollisuushistorian suurin skandaali.