Nyt voi huokaista rankan kokemuksen jälkeen. Ruoat, namuset, kyläilyt, valvomiset. Huh. Selvisimme joulusta.
Mutta meillä on oikeasti helppoa. Niin helppoa, ettemme muista sitä, kuinka moni yrittää elää päivä päivän jälkeen pelon varjossa. Varjossa, joka ei edes jouluna väisty elämän edestä.
Unicefin arvion mukaan viime vuosikymmenellä eri sodissa kuoli yli kaksi miljoonaa lasta. Kolme kertaa enemmän haavoittui.
Mutta sota ja taistelu eivät jätä jälkiä pelkästään haavoittuneina ja ennenaikaisina kuolemina. Ihmiset joutuvat pakenemaan kauas kodeistaan. Raiskattujen ja hyväksikäytettyjen kokemukset jäävät elämään ainaisesti. Sairaudet leviävät, ja tulee lisää uhreja. Syntyy nälkää, köyhyyttä. Lapset ja nuoret eivät pääse kouluun, lukutaito jää haaveeksi.
Me tiedämme hyvin esimerkiksi, että Lähi-idässä kärsitään. Eletään pelossa. Samoin Tshetsheniassa, paikoin Afganistanissa ja Irakissakin yhä. Näistä seuduista luemme uutisia miltei joka päivä. Joulupäivänä Tel Avivissa kuoli väkivaltaisesti ainakin neljä ihmistä, haavoittuneita oli useita, myös aineellisia vahinkoja syntyi paljon, kuten räjähdyksissä usein. Uutiset hyvä jos hätkähdyttävät.
Entä ne sodat ja verilöylyt, jotka jäävät suurempien ja tärkeämpien jalkoihin? Miten muistamme ne aseelliset taistelut, pitkäaikaisetkin, jotka eivät toistuvasti nouse otsikoihin? Tukholman kansainvälinen rauhantutkimuslaitos kertoo, että esimerkiksi vuonna 2002 valtaosa aseellisista selkkauksista käytiin Afrikassa ja Aasiassa. Ne ovat kaukaisia alueita. Ne eivät nouse esiin, ellei uhreja ole suuria määriä.
Osaammeko edes paikantaa sormella tarkasti kartalta, missä Uganda sijaitsee? Jossain Afrikassa. Sielläpä taistelevat keskenään, voi sortua ajattelemaan.
Vapautettujen orjien maassa Liberiassa taas yritetään turvata rauhaa 14 vuotta kestäneiden taistelujen ja levottomuuksien jälkeen. Tuhannet ihmiset odottavat mahdollisuutta palata koteihinsa.
Miltä tuntuu elää maassa, jossa vuosikymmenestä toiseen sotilaat hallitsevat? Kidutusta, tappamisia, epäoikeudenmukaisia pidätyksiä, se on myös Myanmarin todellisuutta, ollut vuosikymmeniä. Tunnistamme nobelisti Aung San Suu Kyin, mutta emme aina huomaa, että ihmisoikeuksia rikotaan tuossa maassa laajasti.
Myös Tiibetissä ihmisoikeustilanne on synkeä: kidutukset ovat vain yksi Amnesty Internationalin mainitsemista ihmisoikeusloukkauksista. Kashmirissa Pakistanin ja Intian rajamailla tilanne on alati räjähdysherkkä, kun kaksi ydinasevaltiota uhittelee toisilleen. Seesteistä ja selkkauksetonta ei ole myöskään Sudanissa, Burundissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, Kolumbiassa, Algeriassa eikä Indonesiassa etenkään Acehin maakunnassa, noin esimerkiksi.
Kun puhutaan aseellisesta konfliktista, se ei kerro totuutta tilanteen epäinhimillisyydestä. Se ei kerro, kuinka jatkuvia ovat välikohtaukset, sissien iskut, autopommit, itsemurhapommittajat, ampumiset ja sekasorto. Konflikti-sanan alle on helppo kätkeä inhimillinen kärsimys.
Eräällä tuttavallani oli tapana laskea yhteen televisiouutisissa mainittujen kuolleiden määrä. Taas on menetetty kaksisataa elämää, hän saattoi kotisohvaltaan lausua lähetyksen päätteeksi. Toisten tuska jotenkin edes konkretisoitui.
Ikävää, ettei uudenvuodenlupauksilla ole taipumusta toteutua. Mutta toivoa voi. Ei asentoa, ei lepoa, vaan rauhaa.