Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Työselkkaus, joka terveydenhoitoalalla näyttää olevan tulossa ei ole pelkkä työmarkkina-asia. Se on viime kädessä myös perusoikeusasia.
Perustuslaista luemme, että "julkisen vallan" on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Oikeus näiden palveluiden saantiin on yhteydessä siihen, että perustuslaki vakuuttaa jokaiselle oikeuden elämään ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.
Kysymys on vuoden 1995 suuresta ratkaisusta, hyvinvointivaltion perusperiaatteiden tuomisesta perustuslakiin perusoikeuksien muodossa. Se oli merkittävä askel suomalaisen elämänmuodon perusteiden lujittamisessa, joskin uudistuksen toteuttamistapaa voi arvostella liiasta kiireestä ja monien perusoikeussäännösten epämääräisestä muotoilusta. Termi "julkinen valta" esimerkiksi on epätarkka, kun tiedossa on, että julkisyhteisöihinhän tässä viitataan: kuntiin, kuntayhtymiin ja valtioon.
Perustuslakiin sisällytetty hyvinvointioikeuksien järjestelmä rakentuu ensijassa ja pääasiassa julkisyhteisöjen aktiivisten toimintavelvoitteiden varaan. Siten esimerkiksi valtion velvoitteena on käyttää lainsäädäntö- ja budjettivaltaansa siten, että ihmisten pääsy riittäviin terveyspalveluihin tulee turvatuksi asuinpaikkaan ja varallisuusasemaan katsomatta. Jos tämä ehto täyttyy, terveyspalveluiden järjestämistehtäviä voidaan lainsäädännöllä antaa muillekin kuin julkisyhteisöille. Kokonaan markkinamekanismin varaan näitä palveluja silti tuskin voi jättää.
Perustuslaki itsessään takaa tavoitteittensa toteutumista hyvin vähän, ellei koko oikeusjärjestystä mukauteta siihen ja elleivät käytännöt muutu noiden tavoitteiden mukaisiksi. Perustuslain muutos on vasta signaali, lähtömerkki eri tasoilla toteutettavaan muutokseen. Ellei merkkiä seurata kaikilla normeerauksen ja käyttäytymisen tasoilla, perustuslain säätäjä jää yksinäiseksi torvensoittajaksi.
Hyvinvointioikeuksien toteuttamisessa on paljolti kyse julkisten voimavarojen jakamisesta eri tarkoituksiin, siitä mitä toimintoja pannaan etusijalle. Jos siinä on vajauksia, ei paljon auta tuomioistuinten huutaminen apuun, mutta julkisia ratkaisuja ja toimintatapoja voidaan kyllä arvioida ja arvostella pitäen silmällä perusoikeusvelvoitteita.
Suomalaisten terveydenhoidon kivijalka on julkisissa palveluissa. Niiden toteutus annettiin aikanaan kunnille ja kuntayhtymille. Valtiolle jäi osallistuminen kustannuksiin valtionosuuksin. Tätä järjestelmää täydentää yksityinen sektori, jota valtio osin rahoittaa julkisen sairausvakuutuksen välityksellä. Terveydenhoitoon käytetyt julkiset varat ovat tietenkin valtion ja kunnallisella verotuksella koottuja. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä ei oikein tutkittu miten oikeus terveydenhoitopalveluihin toteutuu tässä järjestelmässä.
Julkisella sektorilla terveydenhoitohenkilökunta saa palkkansa kunnilta ja kuntayhtymiltä. Kolme- neljäkymmentä vuotta sitten alettiin virkamiesten ja yksityisessä palveluksen olevien työntekijöiden oikeusasemaa lähentää toisiinsa. Pidettiin edistyksen merkkinä sitä, että julkissektorin henkilökunta saisi neuvotella palkoistaan valtio- ja kuntatyönantajan kanssa.
Viime vuosikymmenen suuren laman jälkeen on vahvistunut jakomielisyys eli skitsofrenia suhteessa valtioon. Valtiolla on edelleen suuri joukko velvoitteita, osa varsin tuoreita esimerkiksi perusoikeuksien muodossa. Toisaalta valtion tehtäviä yksityistetään, valtion omistuksia myydään ja valtion toimintoja eriytetään toisistaan, markkinaliberalistista uskoa seuraten.
Ihmisille kerrotaan, ettei valtio voi puuttua Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Tehyn neuvotteluihin, koska kyseessä on "työmarkkina-asia".
Eihän se välttämättä noin mene. Yksinkertaisempaa olisi, jos julkinen terveydenhoitosektori olisi kuntien sijasta valtiolla itsellään, mutta ei puuttuminen ole mahdotonta nytkään - jos poliittista tahtoa löytyy. Lupaamalla valtion lisäpanostusta voi kyllä helpottaa kriisin sovittelua.
Paitsi Kunnallisella työmarkkinalaitoksella myös maan hallituksella on niskassaan perustuslain 19 §:n velvoite riittävien terveyspalveluiden turvaamisesta jokaiselle. Tämän velvoitteen pohjalta eri julkisten tahojen on yhteistoimin sekä hoidettava kohdalleen edellytykset ammattitaitoisen ja riittävän henkilökunnan rekrytoinnille julkisen terveydenhoidon palvelukseen että arvioitava miten laukaistaan se hoitotoimien keskeyttämisen uhka, joka on syntymässä Tehyn suunnittelemien joukkoirtisanoutumisten johdosta.
Valtio eli hallitus ei voi tässä väistää vastuutaan. Se voi katkaista poliittisen sitoutumisensa kuntasektorin jo tehtyihin sopimusratkaisuihin. Hallituksen lähin saatavilla oleva keino estää kriisi tai lopettaa puhjennut kriisi lyhyeen on tarjota valtionosuuteen hoitoalalle korvamerkittyä lisäystä sitovalla keskipitkän ajan ohjelmalla, johon sisältyy riittävä vastaantulo Tehylle ja joka täysin kattaa talousasemaltaan vaihteleville kunnille palkkausten korjaamisesta johtuvat lisämenot. Valtio tukisi näin samalla sellaista järjestelyä, joka turvaisi myös työvoiman vastaista saatavuutta hoitoalalle.
Hallitus näyttää selvittävän aivan muita keinoja kriisin kohtaamiseksi. Ne voivat kääntyä vastakohdakseen. Pääministerin itsepintainen jäykkyys ei ennusta hyvää. Maassa voi tulla levotonta. Jos pahaksi menee, saattavat horjua vielä ministerienkin tuolit, ensi sijassa Jyrki Kataisen ja Paula Risikon, ehkä Matti Vanhasenkin.
Terveys ja henki ovat kalliita asioita kaikille.