Jos kaikki meni kuten oli määrä, eurooppalaisten maiden johtajat hyväksyivät illalla Portugalin pääministerin José Manuel Durao Barroson EU:n komission uudeksi puheenjohtajaksi. Puolitoista viikkoa aiemmin Brysselissä sama joukko sai vihdoin päätetyksi EU:n uuden perustuslaillisen sopimuksen sisällön. Irlannin pääministeri Bertie Ahearn pyyhkäisee näin tänään hiet otsaltaan ja kerää ylistykset muilta kollegoiltaan: puolen vuoden puheenjohtajakausi on ohi, pahimmat karikot ylitetty, on tehty mitä pitikin. On laajennuttu, on pidetty parlamenttivaalit, on sovittu sovittavat asiat.
Ennen muuta unioni on yhä koossa. Jos irlantilaisten tilalla olisi ollut tumpelompi vetäjä, sekään ei olisi enää niin varmaa. Nyt EU sai hilatuksi itsensä jälleen yhden kynnyksen yli ja rojahti sen paremmalle puolelle. Minne matka siitä jatkuu, sen aika näyttää. Ihan heti se ei jatku minnekään.
Perustuslaki saatiin kasaan, seuraavaksi se pitäisi hyväksyä. Jokseenkin varmasti vastaan tulee jokin kansanäänestys, jossa se hylätään. Sitten taas mietitään, mitä tehdään. Joko kyseistä kansaa äänestytetään uudelleen, joko neuvotellaan jokin omituinen erillisratkaisu, tai sitten tehdään jotain muuta.
EU:n oli välttämätöntä laajentua, mutta samalla sen sisäinen liikevoima hiipuu, yhteinen eurooppalainen idea tuntuu hämärtyvän. Pian Bulgaria, Romania ja Kroatia ovat jäseniä, ja jo pian pitäisi päättää, aloitetaanko Turkin kanssa neuvottelut vai ei.
Turkin mukaantulon jälkeen pitäisi Ilomantsin Hattuvaarasta viimeistään poistaa kyltit, jotka mainostavat Euroopan unionin itäisintä kohtaa. Ne olisi siirrettävä Turkin ja Armenian rajalle muutaman kymmenen kilometrin päähän Jerevanista - Ararat-vuoren kupeelle, siis osapuilleen sinne, missä Nooan arkki karahti kiville.
On mahdollista, että EU vielä Araratille asti laajenee. Mutta se ei ole mahdollista, että se olisi sama unioni, johon Suomikin aikanaan liittyi. Puheet liittovaltiosta voi unohtaa, sillä sitä ei tässä ole tulossa.
Viimeistään Turkin mukaantulon jälkeen EU liudentuu järjestöksi, jossa Euroopan valtiot puuhailevat paljon yhdessä. Se vaatii melkoisen byrokratian ja toimivan järjestelmän, mutta siinä se sitten suunnilleen onkin. Todella tärkeät asiat sovitaan muualla.
EU:n olemassaolon perustarkoitus on rauha, eurooppalaisen sodan tekeminen mahdottomaksi. Sitä edistetään valtioiden mahdollisimman tiiviillä taloudellisella yhteistyöllä, joka vaatii toimiakseen mahdollisimman vähän esteitä.
Suomessa tiedetään hyvin rauhan arvo ja sodan hinta. Ruotsissa omakohtainen muisti sodasta on kadonnut historian hämäriin. Suomessa tiedetään myös, miten käy, kun talouden pohja katoaa alta. Norjassa öljy rahoittaa hamaan tulevaisuuteen kaiken, mitä voi tarvita.
Näiden kahden syyn vuoksi ajatus EU:sta ja yhteisvaluutasta on ollut täällä huomattavasti helpompi myydä kuin naapurimaissa. Unioni tuntui useimpien, ei toki kaikkien, mielestä aidosti tuovan jotain lisää. Suomi on yksi niistä maista, joille eurooppalaisella idealla on ollut käyttöä ja joka on siitä hyötynyt.
Mutta aika kuluu, ja eurooppalainen sota on jo itsessään alkanut muutenkin muuttua mahdottomaksi ajatukseksi. Talouskasvun edistämisestä puuttuvat uudet todistuskappaleet, kun Saksan tapaiset maat yskivät ja uusi kasvu keskittyy Kiinan, Intian, Venäjän ja Brasilian tapaisiin maihin.
Euroopan unionille voi käydä kuten pohjoismaiselle yhteistyölle. Se sai aikaan passivapauden, yhteiset työmarkkinat, hyvän yhteenkuuluvuuden ja maailmassa ennenkuulumattoman avoimet rajat. Sitten kukaan ei oikein enää tiennyt, mitä sillä tekisi. Yhteistyön kulissit ovat pystyssä, Baltian maatkin kulkevat mukana, mutta todellisuus tuntuu jo olevan toisaalla. Tärkeimmissä asioissa pohjoismaat päättävät ristiin.
Millaista on 25, pian noin 30 maan yhteinen päätöksenteko? Sitä, että etsitään pienin yhteinen nimittäjä tai hyväksytään se, mitä jotkut jossain jo ehtivät sopia. Kumpikin tietää EU:n idean vesittymistä. Unionin historiallinen vuosi, sen laajeneminen ja syveneminen, saattaa itse asiassa merkitä sen hajoamisen alkua. Ei ehkä muodollisesti, mutta tosiasiallisesti. Lopputulos voi olla jonkinlainen eurooppalainen YK: Kaikki ovat mukana, mutta tehokasta työ on vain, kun kaikkien edut osuvat yksiin.
Kansanäänestys on kaunis ajatus, mutta silloin tulisi tietää, mistä äänestetään. Britannian pääministeri Tony Blair lupasi kovin kevyesti maahansa äänestyksen EU:n uudesta perustuslaillisesta sopimuksesta. Sillä on hyvin heikot mahdollisuudet mennä saarivaltiossa läpi. Nimenomaan Britannian kansanäänestyksessä on ainekset EU:n myös muodolliseen vedenjakajaan, sen todelliseen säröilyyn.
Saksa ja Ranska ovat tottuneet olemaan yhdessä EU:n "moottori", nyt niiden voima ei enää siihen riitä. Ne joutuvat keksimään jotain muuta.
Parlamenttivaaleissa kuultiin protesteja lähes kaikkialla (paitsi Suomessa), europarlamenttiin on syntymässä uusi EU-kriittinen ryhmä. Huippukokouksissa päätöksenteon takalukko oli hyvin lähellä.
Kun tätä kaikkea ynnätään yhteen eurooppalaisissa pääkaupungeissa, edessä voi hyvin olla johtopäätösten aika. Euroopan unioni saa rauhassa laajentua Turkkia myöten, sillä komeille kulisseille on aina käyttöä, vaikka varsinainen toiminta siirtyisi muualle.
Minne ja millä nimellä, sitä on vaikea sanoa. Kannattaa seurata, mitä keskisessä Euroopassa on meneillään. Jos näillä "ytimillä" ei ole mitään muodollista rakennetta, jos maat vain sopivat asioista keskenään, sinne on hankala mennä mukaan.
Eurooppa pysyy kansallisvaltioiden shakkipöytänä, jossa onneksi säännöt on uusittu rauhallisiksi. Mutta siellä pärjätäkseen pitäisi tietää edes se, millä pöydillä se todellisin peli käydään.