Tänään alkava Kööpenhaminan ilmastokokous saattaa jäädä historiaan tärkeimpänä kansainvälisenä kokoontumisena koskaan. Yhtä hyvin kaikki saattaa levitä käsiin.
Kööpenhaminassa alkaa tänään maanantaina tapahtuma, jolle on vaikea löytää mitään vertailukohtaa. On perusteltua sanoa, että se saattaa olla jopa ihmiskunnan historian tärkein kansainvälinen kokoontuminen koskaan tähän mennessä. Mutta mahdollista on sekin, että Kööpenhamina jää vain unohtuvaksi välivaiheeksi. Niin käy siinä tapauksessa, että kokouksen tavoitteet eivät toteudu.
Siinäkään tapauksessa varsinainen asia ei mihinkään katoa. Ratkaisut vain siirtyvät tehtäväksi myöhemmin, ja aina vain kasvavan paineen alaisena.
Kööpenhamina ei ole ensimmäinen ilmastokokous, ei viimeinenkään. Samoissa merkeissä on kokoonnuttu jo vuodesta 1995, ja ohjenuorana oleva YK:n ilmastopuitesopimus on vuodelta 1992. Mutta koskaan aiemmin ei tekeillä ole ollut kansainvälistä sopimusta, joka sitouttaisi kaikki valtiot päästöjen tuntuviin vähennyksiin tai vallitsevan kehityskulun kääntämiseen. Kioton pöytäkirja vuodelta 1997 oli tähän verrattuna pelkkää harjoittelua.
Juridista sopimusta ei Kööpenhaminasta saada. Nyt kyse on siitä, onko kokouksen päättyessä käsillä riittävän sitova ja tarkka poliittinen sitoumus. Se on täysin mahdollista, sillä paikalla on ainakin sata valtion tai hallituksen päämiestä. Jos he ovat kyllin yksimielisiä, Kööpenhaminan jälkeen tapahtuva sopimuksen hionta on lähinnä teknistä. Jos yhteistä tahtoa ei ole, kaikki oleelliset ratkaisut siirtyvät myöhemmäksi.
Vielä ei valmista tekstiä ole, joten paljon on aidosti kiinni kokouksen kulusta.
Isoja huippukokouksia on nähty ennenkin. Tällä erää käsillä on aivan konkreettisesti kaikkien yhteinen tulevaisuus. Jos vallitseva ilmastotiede on oikeassa, ihmisen aiheuttamia kasvihuonekaasujen päästöjä on aivan pakko vähentää tuntuvasti jo lyhyessä ajassa. Ensi vuosikymmenellä päästöjen kasvun on käännyttävä laskuun ja vuosisadan puoliväliin mennessä vähennyksen on oltava jo kymmeniä prosentteja.
Kööpenhaminan alla on noussut aivan oikein keskustelua siitä, onko ilmastotiede oikeassa. Vallitsevaa käsitystä ilmaston lämpenemisestä ja sen syistä tukee massiivinen, pitkän ajan kuluessa ja toisistaan riippumattomin tavoin saatu todistusaineisto. On paljon suurempi riski olla tekemättä mitään kuin ryhtyä toimiin päästöjen vähentämiseksi.
Juuri tätä asetelmaa on vaikea verrata mihinkään. Kylmän sodan aikana oli välitön ja todellinen riski ydintuhosta. Jos Kuuban kriisi olisi päättynyt toisin, nyt elettäisiin oloissa, joita ei osaa kuvitellakaan - jos edes elettäisiin.
Kylmän sodan varjo ei kuitenkaan väistynyt globaalin sopimuksen myötä, vaan eri tavoin. Konferensseissa on tehty rauhoja ja jaettu alueita. On ollut Wienin tanssivaa kongressia, Versailles´n rauhaa, Jaltan sopimusta. Kokouksissa on perustettu kansainvälisiä järjestöjä, on visioitu tulevaisuutta. Etyk Helsingissä 1975 oli yllättäen edesauttamassa Neuvostoliiton hajoamista 15 vuotta myöhemmin. Vuosituhannen alussa YK sopi köyhyyden puolittamisesta.
Mutta ei koskaan ole yritetty puuttua vallitsevaan teknologiaan, talouskehityksen luonteeseen tai elämäntapaan, tavoitteena planetaaristen prosessien muuttaminen nykyisestä.
Siksi on aivan oikein, että seuraavien kahden viikon ajan kaikki katseet ovat kääntyneet kohti Kööpenhaminaa. Historiallinen tilaisuus on nyt aidosti käsillä, ja se voidaan käyttää tai olla käyttämättä.