Kun tämän päivän Kaleva on lukijoidensa edessä, Yhdysvaltojen tulevan presidentin nimi on jo tiedossa tai ainakin pientä vahvistusta vaille varma. Vaikka tulos näytti etukäteen selvältä, ratkaisua seurataan kiihkeästi kaikkialla maailmassa. Kyseessä onkin draama parhaasta päästä, kaksintaistelu, johon tällä kertaa liittyy tavallistakin kiinnostavampia ulottuvuuksia: valkoinen vastaan musta, nuori vastaan vanha, naisvarapresidentti vastaan miesvarapresidentti.
Toinen ja tärkeämpi syy vaalien globaaliin näkyvyyteen on tietenkin tuloksen jättimäinen merkitys koko muulle maailmalle. Yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvallat on edelleen ainoa todellinen supervalta. Mitä sen päämies tekee, sillä on vaikutuksensa kaikkialle muuallekin. Tämä on tullut piinallisen selväksi myös nykyisen tunaripresidentin George W. Bushin kaudella.
Tässä kohtaa on pakko tehdä pari lukijakysymystä: 1) Kuka onkaan 1,3 miljardin asukkaan Kiinan presidentti? 2) Minkä niminen on puolestaan 1,1 miljardin asukkaan Intian pääministeri?
Huomautetaan taustaksi, että väkiluvulla mitattuna Yhdysvallat on vasta maailman kolmonen,
Jos muistitte nimet Hu Jintao ja Manmohan Singh, palkitkaa itsenne toisella kupilla kahvia ja vaikka vielä pullalla. Jos muistitte vain toisen tai ette kumpaakaan, ei hätää. Harva muukaan muisti. Noilla henkilöillä ei yksinkertaisesti vain ole täällä asti järin suurta merkitystä eikä inhimillistä kiinnostavuusarvoa.
Varovaisesti voisi myös veikata, etteivät noiden kahden poliittisen johtajan nimet ole kansan huulilla muuallakaan Euroopassa, Amerikoissa tai Afrikassa.
Kiehtova kysymys on kuitenkin se, onko tilanne sama vielä 10 tai 20 vuoden kuluttua. Nyt Amerikan Yhdysvaltain presidentillä on merkitystä, koska Yhdysvallat on ehdoton maailmanmahti, on ollut pian vuosisadan ajan. Moni asiantuntija kuitenkin arvioi, että maailmantalouden ja -politiikan painopiste siirtyy tämän vuosisadan aikana pois nykyisestä lännestä, siis Yhdysvalloista ja Euroopasta, kohti Aasiaa ja itää.
Taloutta ja väestömääriä mitattaessa tämän muutoksen toteamiseksi ei tarvita erityisiä visionäärin kykyjä. Aasiassa asuu jo tällä hetkellä enemmän kuin puolet maailman ihmisistä. Maailman kymmenestä väkirikkaimmasta maasta kuusi on aasialaisia.
Aasian osuus maailman koko teollisuustuotannosta on noin 40 prosenttia, Yhdysvaltain ja Euroopan kummankin noin neljännes. Luvuissa näkee pieniä poikkeamia, mutta perusasetelma on sama: Aasia on kirkkaasti kärjessä.
Aasian näkyvin teollisuustuotanto on jo tätä nykyä suurelta osalta muuta kuin leluja, elektroniikkaa tai muuta krääsäksi arvioitua. Maanosa on jo maailman suurin teräksentuotantoalue.
Muissakin sfääreissä vauhti on kova. Kiina lähetti ensimmäiset taikonauttinsa avaruuteen viisi vuotta sitten, ja Intian Chandrayaan-luotain alkaa näinä päivinä kiitää Kuun kiertorataa. Myönnetään, Intian ja Kiinan avaruusohjelmat ovat melko turhanaikaista pullistelua - niin kuin ovat olleet Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Venäjänkin.
Ja todetaan sekin, että Aasian talouden ja muun mahdin kasvu tuo myös melkoisia ongelmia. Kasvihuonekaasujen päästöissä Kiina on asiantuntijoiden mukaan jo mennyt Yhdysvaltain ohi, ja Intiankin vauhti on huolestuttava. Väistämättä käy niin, että Aasian isot ongelmat ovat tulevaisuudessa koko maailman ongelmia.
Palataan uutta presidenttiä juhlivaan Yhdysvaltoihin. Väitteet Amerikan alamäestä, Aasian vuosisadasta ja maailman voimakeskittymän siirtymisestä itään eivät maassa ole aivan viileä keskustelunaihe. Esimerkiksi tunnettu historioitsija ja ulkopolitiikan ekspertti Robert Kagan rusikoi parin päivän takaisessa kirjoituksessaan ankarasti niitä, jotka puhuvat Yhdysvaltain heikentymisestä.
Tunnettu republikaani huomauttaa The Independent -lehdessä, että 1970-luvulta lähtien kaikki suurta näkyvyyttä saaneet arviot Yhdysvaltain painoarvon murenemisesta ovat menneet pieleen. Ajatusta Yhdysvaltain poikkeuksellisen ryvettyneestä maineestakaan hän ei allekirjoita. Tilanne oli Kaganin mielestä paljon pahempi Vietnamin sodan, John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhan sekä Watergaten vuosina.
"Muistaako enää kukaan, että miljoonat eurooppalaiset marssivat noina vuosina Yhdysvaltoja vastaan?" hän huomauttaa.
Artikkelin viesti on tiivistetty sen otsikkoon: "Älkää erehtykö, Amerikka kukoistaa"
Kaikki eivät finanssikriisin keskellä tuota allekirjoita, mutta useimpia Kaganin käyttämiä esimerkkejä on paha väittää vääriksi. Kysymys on tosin paljon siitä, miten Yhdysvaltain asemaa suhteutetaan.
Kaganin etevistä argumenteista huolimatta Aasian jatkuva nousu näyttää tällä hetkellä kuin luonnonlakien ohjaamalta. Jos vielä Yhdysvallatkin pitää pintansa, esiin nouseekin väistämätön kysymys: onko Amerikan alamäen sijasta näköpiirissä Euroopan erämaavaellus?