Pääkirjoitus

Ehey­tyk­sen tie täynnä miinoja

Suomen kaltaisen pienen valtion kansalaisilla ei ole varaa ainakaan vaikeina aikoina taistella toisiaan vastaan.

Suomen kaltaisen pienen valtion kansalaisilla ei ole varaa ainakaan vaikeina aikoina taistella toisiaan vastaan. Nyt tarvittaisiin kansallista eheyttä. Missä ovat sen rakentajat?

Suomalainen poliittinen keskustelu on nyt niin moniarvoista ja repivää, että herää kysymys, miten näistä aineksista voidaan rakentaa tie ulos nykyisestä taloudellisesta ja poliittisesta kriisistä.

Itsekkyys ja oman ryhmän etu lyö leimansa kaikkialle. Tämä oli selkeästi havaittavissa ennen joulua työmarkkinajärjestöjen johtohenkilöiden välisessä suukovussa.

Vaikka talouden ongelmat tiedostetaan varsin laajalti, eri tahoilla halutaan ruokkia enemmän eriseuraisuutta kuin etsiä yhteisiä keinoja voittaa kaikkia koskettavat
ongelmat.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö peräänkuulutti uudenvuodenpuheessaan kansallista eheyttä. Samaan ovat vedonneet hänen edeltäjänsä aina vaikeiden aikojen keskellä. Eheytystä tarvitaan enemmän kuin mitään. Poliittisesta keskustelusta päätellen tätä tarvetta ei tiedosteta läheskään kaikilla suunnilla.

Suomalaisen poliittisen keskustelun pulmallisuutta kuvaa hyvin ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) entisen pääministerin ja keskustajohtajan Esko Ahon Helsingin Sanomissa (29.12.) julkaistua kolumnia koskenut blogikirjoitus.

Tuomioja lyttäsi Ahon ”varmaan tärkeäksi puheenvuoroksi” tarkoittaman kirjoituksen suoraksi reitiksi globaaliin helvettiin. Hän syytti Ahoa siitä, että tämän Euroopan kohtalonkysymyksiksi mainitsemat asiat jäivät kirjoituksessa otsikkotason maininnoiksi.

Pitkän linjan politiikan tekijänä tunnettu Tuomioja käyttää blogiaan jonkinlaisena varaventtiilinä, jonka kautta hän ajoittain paukauttaa ulos ärtymyksiään.

Jotain on ilmeisesti jäänyt Tuomiojan hampaankoloon Ahon varalle, muuten tuota vähintäänkin yhtä otsikkomaista purkausta on vaikea tulkita. On käsittämätöntä, että niinkin tietävä ja osaava kuin Tuomioja sortuu näin alamittaiseen piikittelyyn.

Aho 1990-luvun suuren laman pääministerinä haistaa oikein sen, ettei tästäkään lamasta selvitä pelkästään uskomalla siihen, että asiat korjaantuvat kunhan vain muiden euromaiden ongelmat saadaan ratkaistuiksi. Tuskin Tuomiojakaan voi olla tästä arviosta kovin paljon eri mieltä.

Poliittisessa keskustelussa on uudelleenarvion paikka. Tarvitaan aivan muuta kuin toisten nokittelua; senkin uhalla, että oman puolueen kannatus riutuu.

On toki helpompi tyytyä heittelemään vastaväitteitä ilman sen suurempaa viisautta kuin alistua pohdiskelemaan toisten sanomisten sisältöjä. Tämä tie ei kuitenkaan johda mihinkään.

Ilmeisesti asiat Suomessa eivät ole vielä kovin huonolla mallilla, koska kaikki voimat repivät eri suuntiin ajaen vain omia etujaan.

Tämä vuosi on koettelemusten vuosi tasavallan hallitukselle, ellei se kykene vetämään riittävän selkeää linjaa, jolla Suomi saadaan ylös kuopasta.

Edessä olevat tehtävät – muun muassa talouden tasapainottaminen, työurien pidentäminen ja tulevat palkkaratkaisut – ovat niin suuria, että niissä onnistumisen edellytys on löytää kansallinen sovinto.