Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtajan Hannu Leskisen ehdotus yhden sote-alueen rakentamisesta piirin eteläosaan avaisi tulpan palveluiden turvaamisen tieltä.
Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin johtaja Hannu Leskinen sohaisi muurahaispesään esittäessään (Kaleva 17.10.) yhden sosiaali- ja terveystoimen yhteistoiminta-alueen (sote) perustamista piirin eteläosaan.
Leskinen tietää varsin hyvin, että kuntien väliset raja-aidat ovat toisin paikoin vähintäänkin entisen Berliinin muurin korkuiset. Niinpä ei ihme, että hän epäileekin, että yhdistyminen voi olla vielä liian suuri askel otettavaksi kerralla.
Pitkää kuusta kannattaa kurkottaa senkin uhalla, että kuntapäättäjät repivät pelihousunsa. Leskinen ansaitsee kiitoksen rohkeasta esityksestä, jonka käänteentekevyydestä ei ole epäilystäkään.
Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin eteläosa, jossa on 18 kuntaa ja 125?000 asukasta, on mittasuhteiltaan toimiva yhdeksi sosiaali- ja terveystoimen yhteistoimintoalueeksi. Alueella operoi nyt useita kuntien yhteenliittymiä.
Eteläosan kuntien talousnäkymät eivät ole häävit: kunnallisverot nousevat sietokyvyn äärirajoille, kuntien velat kasvavat huolestuttavasti ja väki vanhenee. Kun tähän lisätään korkea sairastavuus, kuntien liikkumavara alkaa käydä olemattomaksi.
Väkimäärä on kuitenkin niin suuri, että se tarjoaa mahdollisuudet ylläpitää sellaisiakin toimintoja, joita uhkaa lopetus, ellei mitään tehdä. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä, ellei toimintatapoja kyetä muuttamaan.
Tämä tapahtuisi parhaiten yhdistämällä voimavaroja ja siirtämällä palveluiden kehittämisen tarkastelukulma yhdestä yhtymästä koko alueen käsittäväksi.
Näkökulman laajennus on vaikeaa, etenkin kun kunnat ovat niin ennakkoluuloisia toisiaan kohtaan, että niiden on täysi työ kyetä sopimaan asioista edes pienempien yhtymien sisällä.
Nurkkakuntaisuudelle ei kuitenkaan ole sijaa tänä päivänä. Tai jos sitä halutaan harjoittaa, kuntalaiset kärsivät siitä koko ajan heikentyvinä palveluina.
Eteläosassa on paljon sellaista sosiaali- ja terveystoimen osaamista, jonka pysyvyys siellä kannattaa turvata. Tämä edellyttää kuitenkin päällekkäisyyksien purkamista.
Esimerkiksi toisiaan melko lähellä sijaitsevien Raahen ja Oulaskankaan sairaaloiden kesken täytyy kyetä kehittämään nykyistä järkevämpi työnjako. Kummassakin sairaalassa on synnytysosasto, mutta ellei niitä yhdistetä, voidaan kohta joutua tilanteeseen, ettei osastoa ole kummassakaan. Ainakaan tämä ei ole alueen asukkaiden etujen mukaista.
Sosiaali- ja terveystoimen rakenteiden muutos ei ole itseisarvo, sillä pelkkä hallinnon uudelleenjärjestely ei turvaa mitään.
Suurempien yksiköiden eittämätön etu on siinä, että ne eivät ole niin haavoittuvaisia kuin pienet yksiköt. Rinnalle tarvitaan toimintatapojen muutosta.
Todennäköistä on, että sairaanhoitopiirin eteläosassakaan ei kyetä turvaamaan kaikkia nykyisiä palveluita jatkossa. Jos joitakin toimintoja siirretään kauemmas, toivottavasti se mahdollistaa sen, että kipeimmin lähellä tarvittavat palvelut voidaan säilyttää.