Tasan viikko sitten maailmannäyttämölle astelivat kengät. Tai oikeammin ne viskattiin sinne. Tekijä oli mies nimeltä Muntadar al-Zaidi, bagdadilainen tv-toimittaja, joka keksi nimittää George W. Bushia lehdistötilaisuudessa koiraksi ja mäjäyttää kenkänsä päin tämän näköä.
Google löytää nyt satatuhatta osumaa al-Zaidin nimellä. Uutisointi on ollut kovin eriarvoistavaa: kenkien näkökulmaa ei ole tuotu esille missään. Kengänystävän mieltä näet riipaisee, että aivan asiallisen näköinen jalkinepari joutuu vailla järkevää syytä maailmanpolitiikan pelinappulaksi.
Arabikulttuurissa kengällä heittäminen merkitsee syvää halveksuntaa. En ymmärrä, miksi. Minua saisi mielihyvin viskoa esimerkiksi Louboutinin nilkkureilla, kaikenlaisilla Vivienne Westwoodin kengillä ja aivan erityisesti Minna Parikan punaisilla, reisipituisilla saappailla.
Erinäisistä hienovaraisista vinkeistä -- joista mainittakoon esimerkiksi eteisen seinänvierustaan kohdistunut, kahden minuutin mittainen järkyttynyt tuijotus -- on ollut pääteltävissä, että kaikki eivät tuntisi käsitteitä kenkärivistö ja jalkineröykkiö.
Kenkien omistaminen kuitenkin lisää tietoisuutta niiden tarpeesta. Otetaan nyt vaikkapa sellainen perusasia kuin korko. On selvää, että ihminen tarvitsee sekä kenkiä, joilla on hyvä kävellä, että kenkiä, joilla on hyvä istua. Yhdessä asennossa pysyminen on pitemmän päälle puuduttavaa.
Sentin tai kahden laatuskamallista kantaa tarvitaan, kun halutaan pysyä huomaamattomissa, mutta mataluus saattaa merkitä myös näköalattomuutta. Yhdeksän sentin korkotasolla voidaan sen sijaan puhua jo maisemapaikasta. Kaksitoista eli niin sanottu narttukorko kannattaa aina olla siinä jalassa, joka on jonkin oven välissä.
Eikä hyödyllisyys ole ainoa tarpeellisuuden peruste. Muutamista kengistä on jäänyt lämmin läikkä jonnekin sydämen pohjukkaan. Eräät tummanvihreät, kirjavanyöriset talvikengät esimerkiksi kävelyttivät perjantaisin koulusta kotiin pitkin ojanpohjia hyvin verkkaisia tipuaskeleita ottaen, koska perjantai oli kotona siivouspäivä.
Yksissä oli niin paksu ja raskas pohja, että ne avittivat aina finaaliin ala-asteen diskon limbokisassa. Toiset julistivat aatetta jättämällä lumiselle tielle loputtoman sanajonon: "peace, love, peace, love, peace, love..."
Eräillä huippumuodikkailla piikkareilla taas oli opetettavanaan tärkeä sanoma, joka valkeni kevättalvisena aamuyönä ohuilla sukilla pitkin katuja kulkiessa: sitä, minkä muodon Herra on pyöreäksi tarkoittanut, älköön ihminen yrittäkö sovittaa kolmion sisään.
Toisin sanoen muutamat kengät ovat olleet kuin ystäviä. Uskollisia, luotettavia, opettavaisia ja oikukkaitakin. Ja useimpien kohdalla suru on ollut puserossa, kun aika on niistä jättänyt.
Hiljattain julkaistiin muuten brittitutkimus, jonka mukaan tie onnellisuuteen on omistaa vähintään kymmenen ystävää.