Vuosi 1944 edustaa käännekohtaa toisen maailmansodan ja myös Suomen jatkosodan historiassa. Saksan sotamenestys oli kääntynyt vuonna 1943 Stalingradin tappion jälkeen. Neuvostoliitto hyökkäsi idästä ja länsiliittoutuneet suunnittelivat maihinnousua Ranskan rannikolle. Leningradin saarron päätyttyä tammikuussa 1944 Neuvostoliiton sodankäynnin painopiste siirtyi taisteluun saksalaisjoukkoja vastaan Valko-Venäjällä ja Baltiassa.
Ennen Valko-Venäjän valtaamista Stalin oli päättänyt hoitaa Suomen asian pois päiväjärjestyksestä, eli painostaa Suomi erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa.
Erillisrauhan mahdollisuutta Neuvostoliiton kanssa tunnusteltiin keväällä 1944, mutta Suomen hallitus ja eduskunnan enemmistö pitivät Neuvostoliiton ilmoittamia rauhanehtoja liian raskaina, joten sota jatkui. Moskovassa Suomen kieltäytyminen erillisrauhasta otettiin vastaan tyrmistyneinä.
Koska poliittisella puolella ei onnistuttu saamaan tuloksia aikaan, niin Stalin päätti hoitaa Suomen asian kuntoon sotilaallisella voimalla. Kesäkuun 10. päivänä 1944 käynnistyi Karjalan kannaksella puna-armeijan suurhyökkäys, jota edelsivät tuhoisat tykistökeskitykset ja lentopommitukset suomalaisten puolustusasemiin. Suomen pääpuolustusasemat murtuivat, ja alkoi ”kannaksen läpijuoksu”. Puna-armeija valtasi kymmenessä päivässä Viipurin 20.6.1944, ja suomalaisjoukot vetäytyivät puolustusasemiin Vuoksen tasalle.
Viipurin valtaamisen jälkeen Stalin oletti Suomen puolustuskyvyn ja -halun jo heikentyneen merkittävästi, ja oli asettanut puna-armeijan tavoitteeksi joukkojen hyökkäyksen jatkamisen Suomen puolelle Saimaan rannoille ja etelässä aina Kymijoen rannalle saakka.
Oli odotettavissa, että mikäli Neuvostoliitto pystyy murskaamaan Suomen armeijan päävoimat Karjalan kannaksella, niin Suomen puolustus luhistuu.