Vaikka kesälomat ovat hiljentäneet suomalaisen sisäpolitiikan, puolueissa valmistaudutaan hiljakseen tuleviin presidentinvaaleihin. Tämän voi päätellä satunnaisista julkisuuteen päätyneistä heittolaukauksista, joista viimeisin oli kokoomuksen europarlamentaarikko Ville Itälän ehdotus, jonka mukaan keskusta ja RKP voisivat luopua asettamasta omaa presidenttiehdokasta ja tulla suoraan kokoomuksen tulevan ehdokkaan Sauli Niinistön taakse.
Itälä perusteli ehdotustaan sillä, että näin Niinistö voitaisiin valita jo ensimmäisellä kierroksella eikä veronmaksajien rahaa tärväytyisi tarpeettomasti.
Keskustan puoluelehti Suomenmaa tyrmäsi ajatuksen pääkirjoituksessaan oikopäätä. Lehti piti ehdotusta "lapsellisena" ja katsoi sen kertovan "suorasukaisella tavalla kokoomuksen vallantäyteydestä ja ylimielisyydestä".
RKP:n europarlamentaarikko Carl Haglund luonnehti Itälän ehdotusta "ylimieliseksi" ja arveli puolueen innostuneen liikaa Niinistön suosiosta mielipidemittauksissa.
Itälän ehdotus oli todellakin huonosti harkittu tai ainakin huonosti muotoiltu. Vaalit ovat demokratian kohokohtia. Niissä puolueet joutuvat, toki myös pääsevät, terävöittämään sanomaansa. Samalla on mahdollisuus saada tärkeitä teemoja kansalaiskeskusteluun ja tavata ihmisiä suoraan.
Porvarit voivat halutessaan asettaa yhteisen ehdokkaan, jos sellaisesta syntyy sopu jo ennen presidentinvaalin ensimmäistä kierrosta, mutta rahan säästäminen ei saa olla syy jättää ehdokas asettamatta. Silloin menisivät demokratian ihanteet kovin halvalla. Toisaalta ei se nyt sentään niin selvää ole, että Niinistö voittaa heti ensimmäisellä kierroksella. Hänen kansansuosionsa on kiistämätön, mutta politiikassa sattuu yllätyksiä, kuten voitiin huomata kevään eduskuntavaaleissa.
Ja kolmanneksi, vaikka Niinistö lopulta voittaisikin, kansanvallan kannalta on edullista, että ehdokkaita on mahdollisimman monta ja että he käyvät keskenään suoraa ja reipasta julkista debattia eivätkä peittele kantojaan herkissä kysymyksissä kuten Nato, samaa sukupuolta olevien adoptio-oikeus, euro tai ydinvoima. Vaikka mainituissa kysymyksissä hallituksen ja eduskunnan valta on presidentin valtaa suurempi, presidentillä on arvojohtajana oma merkityksensä.
Yksi teema, jota toivottavasti ei vaalikampanjan aikana väistetä, ovat presidentin, eduskunnan ja hallituksen valtasuhteet. Suomi on presidentti Mauno Koiviston kausista lähtien muuttunut normaaliksi länsimaiseksi parlamentarismiksi, jossa poliittinen valta on siirtynyt eduskunnalle ja hallitukselle.
Eikä pahaa tekisi korkean tason poliittinen väittely siitäkään, onko Suomessa ylipäätään oltava tasavallan presidentin virka nykymuodossaan. Mikä estää viimeistenkin valtaoikeuksien riisumisen ja jopa koko instituution lakkauttamisen?
Kun Suomessa kerkeästi puhutaan rakenteiden muuttamisesta, on keskusteltava kriittisesti myös presidentti-instituutiosta.