Tarja Halosen puhe valtiopäivien avajaisissa ei hätkähdyttänyt, vaikka se sisälsikin muutamia yllätyksiä. Sen lisäksi, että presidentti potkaisi odotetusti kokoomuksen suuntaan, hän täsmensi käsityksiään globalisaatiosta.
Eduskunnan suuressa salissa ja kutsuvieraiden kansoittamilla lehtereillä olisi käynyt keskiviikkona syvä pettymyksen huokaus, jos presidentti Tarja Halonen olisi sivuuttanut täysin viimeaikaisen keskustelun Suomen ulkopolitiikasta. Kuulijat saivat, mitä odottivat. Presidentti korosti, että ulkopoliittiset linjanvedot on valmisteltu hyvässä yhteisymmärryksessä. Hän kehaisi myös, kuinka hyvin hallituksen ja presidentin yhteistyö on sujunut uuden perustuslain aikana ulkopolitiikkaa koskevien pykälien tulkinnanvaraisuudesta huolimatta. Tätä hän on alleviivannut ennenkin.
Halosen puheen terävin kärki kohdistui nimeltä mainitsematta kokoomukseen ja ehkä myös Evan johtajaan Risto Penttilään sekä tohtori Jukka Tarkkaan, jotka ovat esittäneet kriittisiä näkemyksiä Halosen ulkopolitiikasta ja puhuneet Nato-jäsenyyden puolesta. Kokoomuksen arvostelu on puolestaan keskittynyt siihen, ettei liittoutumattomuus vastaa eikä kuvaa enää sanana Suomen ulkopolitiikkaa. Puolue ei ole kuitenkaan avoimesti vaatinut Suomea liittoutumaan.
Halonen luokitteli arvostelun pelkäksi poliittiseksi loiskiehunnaksi toteamalla, että "lyhyen aikavälin poliittisen hyödyn tavoittelu hakemalla väkisin erimielisyyttä yksimielisistä kannanotoista koituu harvoin isänmaan eduksi". Hieman karkeaa vertausta käyttäen voi ehkä todeta presidentin toivoneen, että räksyttävät koirat olisi pidettävä kaukana kunniallisten ihmisten kintuista.
Halonen ei siis halua nähdä kritiikissä asiaperusteita, vaan pitää sitä vain poliittisena pelinä. Hän on väitteissään sikäli oikeassa, että liittoutumattomuus on vasta joulun alla hyväksytty suuren yksimielisyyden vallitessa Suomen linjaksi sekä hallituksessa ja eduskunnassa. Linjalla on myös kansan enemmistön tuki.
Ulkopoliittisen kritiikin lokeroiminen pelkäksi poliittiseksi peliksi ei ole silti täysin rehellistä. Suomen linjaa ja sen kestävyyttä ovat nimittäin ihmetelleet myös monet asiantuntijat ja sanomalehdet, joilla ei ole minkäänlaisia poliittisia tarkoitusperiä. Halosen kuuluu puolustaa ulkopolitiikan johtajana omaa ja hallituksen linjaa, mutta se tapa, millä hän niin teki, kuulosti enemmän presidenttiehdokkaan kuin ympäristönsä kanssa avoimesti kommunikoivan johtajan puheenvuorolta.
Halosen puheesta löytyi muitakin ehdokasmaisia painotuksia. Hän täsmensi ja tasapainotti esimerkiksi käsityksiään globalisaatiosta. Haihattelu oli nyt kaukana hänen ajatuksistaan, kun hän kantoi huolta Suomen kilpailukyvystä ja mainitsi, ettei globalisaatio merkitse vain ongelmia, vaan myös uusia mahdollisuuksia, joihin on tartuttava ennakkoluulottomasti.
Halonen antoi tukensa hallituksen käynnistämälle tutkimushankkeelle jatkosodan ihmisluovutuksista ja piti tervetulleensa pääjohtaja Jorma Ollilan huolta suomalaisten yritysten myynnistä ulkomaille. Nämäkin kansaan menevät kommentit sopivat hyvin presidentille, joka ei ole sulkenut pois toisen kauden mahdollisuutta.
Halosen puheeseen sisältyi välttämätön presidentillinen sfäärikin, kun hän käsitteli YK:n uudistamistarpeita, EU:n perustuslaillisen sopimuksen ratifiointia ja EU:ta yleisemminkin. Tällaisista isoista asioista presidentin kuuluu puhua. Halosen puhe ei ollut silti suuri puhe, mutta sellaisethan eivät kuulu hänen keinovalikoimiinsa.