Istuin vuosia sitten erään tunnetun psykoanalyytikon vieressä lentokoneessa Helsingistä Ouluun. Matkasta tuli minulle henkilökohtaisesti monella tapaa käänteentekevä.
Mielenkiintoisten keskustelujen lomassa kysäisin häneltä ikään kuin ohimennen mieltäni pitkään vaivanneesta asiasta: Miksi minua ahdistaa juutalaisvainoista kertovat dokumentit ja elokuvat jopa niin paljon, että olen alkanut epäillä olleeni edellisessä elämässä itse keskitysleirillä joko vankina tai leirin vartijana.
Sain pätevän diagnoosin nopeasti. Minulla on trauma, hoitamaton henkinen vamma. Vamman sieluuni sain lapsena kysellessäni toisen maailmansodan kauhuista, keskitysleireistä ja natsismista. Minulle ei osattu tai haluttu vastata.
Psykoanalyytikon mukaan lapsi reagoi vastaamattomiin kysymyksiin säilömällä ne syvään mieleensä.
Mieleeni palautui välittömästi tapaus, joka vahvisti arvostetun psykoanalyytikon diagnoosin. Anne Frankin päiväkirja teki minuun valtavan vaikutuksen. Oulun kaupunginteatterissa pyöri noihin aikoihin myös näytelmä Anne Frankista.
Olin ehkä kymmenvuotias. Muistan syyttäneeni varsinkin äitiäni, kummitätiäni, opettajiani ja kaikkia mahdollisia aikuisia, että miksi he antoivat Anne Frankin kuolla.
Muistan äitini puolustautuneen naapureiden kummallisia katseita vastaan epäilemällä ääneen, tokko tuo tyttö on ihan terve, kun aina tuollaisia kyselee. Asia oli kipeä ja vaikea kaikille tuon ajan lapsille, opettajille ja vanhemmille, joille vähitellen alkoi tihkua tietoa, mitä kaikkea oli tapahtunut.
Saksassa kipuillaan vieläkin. Nyt on menossa kolmas sukupolvi, joka selvittää tuon ajan tapahtumia itselleen.
Tänään lapset ovat kaiken mahdollisen informaation lähteillä, mutta osaavatko ja jaksavatko opettajat ja vanhemmat kertoa lapsille tämän päivän kauheuksista yhtään paremmin kuin 50-luvulla?
Miten vanhemmat suojelevat lapsiaan järkyttäviltä uutisilta? Ja miten me selitämme itsellemme, että maailma ei ole oikeastaan parempi vaan osin jopa pahempi kuin menneinä vuosikymmeninä.
Ihmiskauppa on nykyään suurempaa kuin orjuus aikanaan. Naisia ja tyttöjä pakotetaan prostituutioon ja miehiä pakkotyöhön ilman minkäänlaisia oikeuksia. Kansanmurhia on katsottu läpi silmien Ruandassa Afrikassa 80-luvulla ja Länsi-Balkanilla 90-luvulla. Tänään ahdistaa Syyria.
Syyriassa on jo kuollut 80 000 ihmistä ja puolitoista miljoonaa on joutunut jättämään kotinsa. Kansainvälinen yhteisö on yhtä heikko ja tekopyhä kuin aikaisempina vuosikymmeninäkin. Toiset sanovat sitä realismiksi.
Euroopan unioni, tuo vasta Nobelin rauhanpalkinnon pokannut rauhanprojekti, on heikko ja hajanainen.
Runsas viikko sitten ulkoministerit pitivät kaksitoista tuntia kestäneen kokouksen, jossa päätettiin brittien ja Ranskan vaatimuksesta purkaa aseidenvientikielto. Realismia päätöksessä oli se, että toinen vaihtoehto olisi ollut vieläkin huonompi: muut Syyrian pakotteet olisivat menneet aseiden pesuveden mukana.
Kiellon jatkoa vaatineet maat kuten Suomi perustelivat kantaansa, ettei Syyriassa ole puutetta aseista eikä ole mitään takeita siitä, menevätkö eurooppalaiset aseet terroristeille tai al Assadin hallinnolle. Tarvitaan poliittinen ratkaisu. Venäjää pitää painostaa ratkaisuun. Tappaminen ei vähene tappamalla.
Euroopan unioni ei pystynyt puhumaan ”yhdellä äänellä”, vaan kaksi maata piti 25 maata panttivankeina. Nyt yksittäiset jäsenmaat päättävät myyvätkö he aseita ”siviiliväestön suojaksi”.
Aseidenvientipolitiikka kansallistettiin kerralla. Ehkä huonoin päätös, mitä EU on koskaan tehnyt. Vielä huonompi olisi ollut päättämättä jättäminen, jolloin kaikki Syyriaan kohdistuneet sanktiot olisivat rauenneet.
Kansanmurha Syyriassa jatkuu silmiemme edessä. On siinä lapsille selittämistä, miksi aikuiset eivät tee mitään.
Maailma ei totisesti ole valmis. Hyviä uutisia on vaikea löytää, mutta synkkyyteen ei silti ole syytä vaipua. Kriisissä voi aina olla uuden alku kuten Bangladeshissa, jossa halpoja t-paitoja, mutta myös eurooppalaisia merkkituotteita valmistetaan orjatyövoimalla surkeissa hikipajoissa.
Aina silloin tällöin joku tehdas syttyy palamaan ja tuhansia ihmisiä saa surmansa. Viimeisin näistä tragedioista surmasi lähes 1 500 naista. Tapahtuma sai onneksi laajaa kansainvälistä julkisuutta.
Nyt hikipajojen korjaustoimet ovat lähteneet liikkeelle, vai ovatko?
Euroopan parlamentissa viime viikolla vieraillut Bangladeshin ulkoministeri, Dibu Moni vakuutti, että kaikki mahdollinen tullaan tekemään uusien onnettomuuksien välttämiseksi.
Bangladesh on kansainvälisen työjärjestön ILO:n jäsen, mutta tähän saakka maa ei ole juuri välittänyt ILO:n suosituksista. Minkäänlaista työsuojelua ei ole, vaan sekä amerikkalaiset että eurooppalaiset työnantajat pitävät maan kansalaisia orjatyövoimana.
Ulkoministeri kertoi, että hallitus on lähettänyt maahan välittömästi 200 tarkastajaa tutkimaan tekstiilitehtaiden tilaa ja tarkastajien määrää nostetaan lähivuosina aina 800:aan, jotta epäkohdat saadaan korjatuiksi.
Orjayritysten johto asetetaan laiminlyönneistä syytteeseen. Rikoksista annetaan pahin mahdollinen rangaistus. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on jo pitkään puhunut eettisestä markkinataloudesta.
Sekin on jo ehditty leimata ”unelmahötöksi”, vaikka asia on mitä tärkein. Valtiososialismi on kuollut ja kuopattu, mutta kapitalismikaan ei ole ikuista, jos se perustuu vain ihmisten ja luonnon riistoon.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko (sd.).