Tapaus Edward Snowden jatkuu, vaikka mies itse lymyilee Moskovan Sheremetjevon lentokentän kansainvälisellä alueella. Tilanne ei ole muuttunut: USA hamuaa Snowdenia innokkaasti kynsiinsä samalla kun muut valtiot pyrkivät olemaan suututtamatta tätä maailman ainoaa supervaltaa liiaksi.
Snowden itse on hakenut väliaikaista turvapaikkaa Venäjältä.
Mutta onko Snowden vakooja ja kenen hyväksi hän oikein toimii? Hän ei ole yksinäinen hahmo, vaan maailman eliitin salaisuuksien jäljillä on ollut muitakin yksinäisiä paljastajia. Kaikkien näiden sananvapauden hyväksi toimivien rämäpäiden kohtalo on ollut kova: Wikileaksin perustaja Julian Assange piileskelee Lontoossa ja eräs hänen lähteensä Brandon Manning istuu yhdysvaltalaisen sotilasoikeuden edessä syytettynä.
Kukaan näistä ei ole periaatteessa loikkari tai petturi, vaan oman tiensä kulkija.
Ero kylmän sodan vakoilijoihin on suuri. Silloin urkkijat ja loikkarit olivat aina jommankumman supervallan puolella.
Toisaalta, parhaimpien vakoilijoiden motivaatio oli – yllättävää kyllä – varsin samanlainen kuin näillä 2000-luvun salaisuuksien paljastajilla. He toimivat ihanteiden ja ns. paremman maailman puolesta.
Esimerkkinä voisi mainita Neuvostoliiton toiminnan 1930-luvun Iso-Britanniassa. Nuorten Cambridgen ja Oxfordin yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa syntynyt Apostolit-niminen salaseura keräsi ympärilleen maan kermaa.
Neuvostotiedustelun agentit pääsivät tämän seuran kautta varastamaan sen aikaisen nuorison sydämet.
He toimivat kärsivällisesti ja englantilaisen yläluokan nuoret ohjattiin uskomaan kommunismiin ja siihen oikeudenmukaisempaan maailmaan, jota idässä rakennettiin.
Taitavat neuvostokouluttajat lusikoivat näille värväämilleen idealisteille pieninä annoksina konspiratiivisen toiminnan ja vakoilun perusasioita. Parhaimmille paimennettaville annettiin uusia ohjeita: salainen toiminta merkitsi sitä, että todellinen poliittinen kanta oli salattava. Näiden oli siksi lähdettävä vaivihkaa pois vasemmiston riveistä ja suunnistettava takaisin konservatiivipuolueen linjoille. Valmistumisen jälkeen oli hyvä suunnata virkamiesuralle tai politiikkaan, ehkä armeijaan tai muodostettaviin uusiin tiedusteluorganisaatioihin.
Useista näistä värvätyistä yliopistomiehistä tulikin myöhemmin MI5- tai MI6-virkailijoita ja brittihallituksen tärkeitä virkamiehiä. Tämä merkitsi sitä, että Neuvostoliitto oli ennen toista maailmansotaa ja pitkän aikaa sen jälkeen täysin tietoinen siitä, mitä tässä ”kapitalismin linnoituksessa” puuhattiin.
Mitään taistelua ei voiteta ilman tappioita. Vuoteen 1951 mennessä Guy Burgess ja Donald MacLean olivat paljastuneet tästä joukosta. Mutta monia muita englantilaisen yläluokan vakoojia oli vielä vapaalla jalalla.
Amerikkalainen Michael Straight, brittiläinen Kim Philby ja ennen kaikkea Anthony Blunt tekivät pitkän aikaa tätä työtä vielä parhaasta mahdollisesta syystä: ideologisesta uskosta kommunismiin.
Tämä ”tosiuskovaisten” ryhmä merkitsi koko Iso-Britannian tiedustelun täydellistä avaamista Neuvostoliitolle.
Erityisesti Kim Philby oli neuvostovakoilulle äärettömän hyödyllinen hahmo. Hän esimerkiksi pääsi kuulustelemaan Neuvostoliitosta loikanneita tiedustelu-upseereja ja välitti tietonsa itään. Näiden tietojen pohjalta Neuvostoliiton vastavakoilun oli sitten mahdollista juuria pois kaikki potentiaaliset loikkarit ja tyytymättömät.
Läntinen vastavakoilu pääsi loppujen lopuksi selville useimmista näistä neuvostokäännynnäisistä. Isäntämaan oli siksi reagoitava ja haettava omat vasikkansa turvaan. Epäilyjen herätessä Kim Philby toimitettiin kiireesti Moskovaan.
Elämä tässä ”maanpäällisessä paratiisissa” ei ollut kuitenkaan niin helppoa, ja useimmille loikkaajista se merkitsi ihanteiden loppua. Jotkut kehittivät itselleen parantumattoman alkoholismin tai sitten työskentelivät KGB:lle kouluttajina.
Philby itse meni naimisiin venäläisen naisen kanssa ja toimi opettajana tuleville Iso-Britanniassa työskenteleville neuvostoagenteille. Hänen kuvansa ikuistettiin myöhemmin neuvostopostimerkkiin.
Philbyn turvana oli isäntävaltio, jonka puolesta hän vakoili, mutta Edward Snowdenin ja muiden uuden ajan ihanteellisten vakoilijoiden ongelmana on se, että mikään valtio ei periaatteessa loppuun saakka ole valmis varmistamaan heidän turvallisuuttaan. Toisaalta, kaikkien valtioiden vakoiluorganisaatioiden ja vallanpitäjien yhteisenä intressinä on varmistaa se, että tällaisia itsenäisiä oman tien kulkijoita kohtaa armoton rangaistus. He ovat erittäin vaarallisia kansalaistottelemattomuuden ikoneja, jotka saattavat vietellä muitakin matkaansa.
Toisaalta Snowden olisi mainio tiedustelulähde kenelle tahansa ja hänen jäämisensä esimerkiksi Venäjälle olisi lottovoitto sikäläiselle FSB:lle. Ehkä tähän liittyykin se kummallinen uutinen, jonka mukaan vakoilusta kiinni jäänyt venäläinen Anna Chapman olisi kosinut Snowdenia. Siinä olisikin vuosituhannen rakkaustarina!
Kaikesta huolimatta, unelma siitä, että kansalaiset heräisivät patistamaan päättäjänsä avoimuuteen ja demokratiaan näyttää olevan vielä kaukainen haave.
Yleinen mielipide tuntee nyt sympatiaa Snowdenia kohtaan, mutta pitemmän päälle kansan mielenkiinto väsähtää nopeasti. Puuduttava arki voittaa ihanteellisuuden.
Kirjoittaja on dosentti, joka toimii Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen yliopistolehtorina Helsingin yliopistossa.