Martti Ahtisaari on liittynyt presidentin vallan riisujiin, eikä hän tyydykään vähään. Ahtisaaren mielestä tasavallan presidentiltä voitaisiin ottaa kokonaan pois ulkopoliittinen päätösvalta. Suomelle riittäisi edustuksellinen presidentti.
Suomessa elää ja voi hyvin tällä hetkellä kolme presidenttiä: Tarja Halonen, Martti Ahtisaari ja Mauno Koivisto. Kukin heistä on osallistunut moni eri tavoin presidentin vallasta käytyyn keskusteluun ja tehtyihin perustuslain uudistuksiin.
Koiviston aikana perustuslakiin tehtiin osittaisuudistuksia, jotka olivat hänelle mieluisia siksi, että hän halusi tiettyjä reformeja omien karvaiden kokemustensa takia. Hän myös seurasi tarkoin uudistusprosesseja ja katsoi, että niissä pysyttiin hänelle sopineissa rajoissa. Ahtisaari joutui presidenttinä käymään kädenvääntöjä Esko Ahon ja Paavo Lipposen hallitusten kanssa suuresta perustuslain uudistuksesta, joka tuli voimaan 1.3.2000 - päivä sen jälkeen, kun hänen kautensa oli päättynyt.
Ahtisaari taisteli presidentin ulkopoliittisen vallan puolesta ja vaikutti nykyiseen perustuslakiin tulleeseen muotoiluun ulkopolitiikan jaetusta johtajuudesta. Hän sopi lain sanamuodoista silloisen oikeusministerin Kari Häkämiehen kanssa. Tarja Halosen kaudella presidentin valtaan ei ole kajottu, mutta hän oli ministerinä ja kansanedustajana hyväksymässä Paavo Lipposen hallituksen lakiesityksen perustuslain uudistuksesta.
Vanhan perustuslain mukaan presidentti määräsi Suomen suhteista ulkovaltoihin. Nykyisen lain mukaan tasavallan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa hallituksen kanssa. Hieman yllättäen tuo muotoilu ei enää olekaan tärkeä Ahtisaarelle. Hän nimittäin totesi viime perjantaina Oulussa Kalevan haastattelussa, että presidentiltä voisi hänen mielestään poistaa kokonaan aseman ulkopolitiikan johtajana. Ahtisaaresta presidentin virka voisi olla Saksan ja eräiden muiden maiden tapaan edustuksellinen.
Ahtisaari perusteli kantaansa sillä, että aika on ajanut nykylaissa määritellyn vallanjaon ohi. Hänestä Suomessa voitaisiin ottaa seuraava askel parlamentarismin hyväksi. Rauhannobelisti haluaa kuitenkin säilyttää suoran kansanvaalin presidentin valinnassa.
Ahtisaari asettuu eri kannalle kuin Halonen, joka puolustaa nykyistä valtioelinten välistä vallanjakoa ja presidentin valtaa. Koivisto ei tiettävästi ole osallistunut nyt käynnistyneeseen keskusteluun valtasuhteista, mutta jo nykyisen perustuslain uudistuskaavailut presidentin vallan vähentämisestä arveluttivat aikoinaan häntä. Koivistolta lienee turha odottaa tukea Matti Vanhasen hallituksen ja oikeusministeri Tuija Braxin uudistuskaavailuille Ahtisaaren tavoin.
Ahtisaarella ei ole sellaista asemaa, että hän voisi suoraan vaikuttaa hallitukseen. Hänellä on kuitenkin mielipidevaltaa, ja arvostettua nobelistia kuunnellaan. Hallituksen kannalta on merkitystä sillä, että ainakin yksi kolmesta elossa olevasta presidentistä näkee uudistustarpeen.
Hallitus etenisi ilman Ahtisaaren tukeakin, mutta se auttaa hallitusta tilanteessa, jossa kansan enemmistö säilyttäisi presidentin vallan ennallaan. Mielipiteet jakautuvat myös puolueissa ja SDP:ssä, joka on oppositiopuolueena avainasemassa. Ehkä Ahtisaaren kanta vaikuttaa myös niihin. Hän on kypsynyt radikaaliin uudistukseen. Kukaan muu merkittävä valtiollinen vaikuttaja ei ole sanonut olevansa valmis riisumaan presidentiltä kaiken ulkopoliittisen vallan.