Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
On mahdollista, että pitkään oppositiossa ollut kokoomuspuolue korjasi vaalivoiton kotiin osittain siksi, että se lupasi merkittävää parannusta julkisten naisvaltaisten, pitkälle koulutettujen alojen työntekijöitten palkkaukseen. Se oli lupaus joka koski tärkeää ja uskomattoman kauan rempalla ollutta asiaa.
Eduskuntavaaleissa annettujen lupausten pohja vain on käynyt huteraksi, paitsi muista syistä, myös sen takia että valtaa on viime vuosikymmeninä koko ajan siirtynyt pois Suomen demokraattisilta valtioelimiltä.
Esimerkiksi Euroopan unionin jäsenyys on selvästi vähentänyt kansallista poliittista liikkumavaraa monessa kohtaa. Niissäkin asioissa, jotka näyttäisivät jotenkin jääneen kansalliseen päätösvaltaan, eduskunnan ja hallituksen toimintamahdollisuudet ovat supistuneet. Siihen on vaikuttanut muun ohella julkisten toimintojen ja yksikköjen yksityistäminen sekä yleensäkin se, että on siirrytty soveltamaan valtion asioiden hoidossa periaatteita, joita käytetään yksityisessä liike-elämässä.
Mutta palataan julkisten alojen, esimerkiksi hoitohenkilökunnan palkkoihin. Onko tässä asia, josta eduskunta ja hallitus yhdessä voisivat ratkaisevalla tavalla päättää?
Vastaus on kieltävä, jos tarkoitetaan sitä, että eduskunta ja sen enemmistön luottamusta nauttiva hallitus voisivat vain omilla päätöksillään, esimerkiksi tänä ja seuraavana vuonna, hoitaa nuo palkat kuntoon, mikäli löytyisi rahaa sitä varten.
Esteitä on, ensi sijassa oikeudellisia. Ne ovat kylläkin vähän toisenlaisia kuin mihin aluksi viittasin, mutta monia kynnyksiä nousee.
Keskeinen osa niin sanotuista hyvinvointipalveluista vahvistettiin 1970- ja1980 -luvulla kuntien ja kuntainliittojen (nyttemmin kuntayhtymien) vastuulle ja toteutettavaksi, esimerkiksi kansanterveyslailla 1972, sosiaalihuoltolailla 1982 ja peruskoululailla 1983.
Valtio kyllä osallistuu näiden palveluiden rahoitukseen valtionosuuksilla, mutta taloudellinen päävastuu rahoituksesta on kunnilla ja kuntayhtymillä. Toiset kunnat ovat köyhempiä kuin toiset. Sitä paitsi kuntien tulot, joilla niiden menot katetaan, kertyvät toisenlaisten perusteiden mukaan kuin valtion. Kuntien tulot kootaan välittömällä verotuksella, joka ei ole progressiivista. Verotuksen taso eli veroäyrin suuruus vaihtelee kunnasta toiseen.
Julkisten alojen palkkauksessa taas käytiin vuonna 1970 säädettyjen lakien nojalla soveltamaan virkaehtosopimuksia, niin kuin työehtosopimuksia oli käytetty jo koko sodanjälkeisenä aikana. Työnantajapuolta näitä sopimuksia tehtäessä kyllä edustaa valtion työmarkkinalaitos, takanaan ministeri, mutta vain valtion osalta. Kaikkien kuntien ja kuntayhtymien yhteisenä edustajana neuvotteluissa on kunnallinen työmarkkinalaitos. Se sopii kunnalliset virka- ja työehtosopimukset kunnallista henkilöstöä edustavien pääsopijajärjestöjen kanssa. Nyt kysytään, paitsi muuta, millaista tahtoa näiltä järjestöiltä löytyisi esimerkiksi erityisesti hoitoalalle kohdennettuihin suuriin korotuksiin?
Niin sanottu tulopoliittinen kokonaisratkaisu ehkä antaisi valtioneuvostolle jonkinlaisen mahdollisuuden neuvotteluin ohjata kunnallista työnantaja- ja työntekijäpuolta tuollaisten kohdennettujen korotusten suuntaan. Tähän asti tosin yritykset tasottaa miesten ja naisten palkkaeroja ovat yleiskorotuksista sovittaessa onnistuneet huonosti. Sitä paitsi kolmikantaan perustuvaa yleistä tulosopimusta ei näytä syntyvän tänä vuonna.
Katsotaanpa kuitenkin, mitä Vanhasen II hallituksen ohjelma sanoo hoitohenkilökunnan palkoista. Ei yhtään mitään juuri niistä. Mutta yleisellä tasolla lausutaan seuraavaa: "Hallitus tukee osaltaan työmarkkinajärjestöjen keskinäisiä toimia sukupuolten tasa-arvon ja samapalkkaisuuden edistämiseksi. Hallitus on valmis tukemaan korotetulla valtionosuudella sellaista kuntasektorille syntyvää palkkaratkaisua, joka edistää naisvaltaisten alojen palkkojen kilpailukykyä. Korotetun valtionosuuden suuruus riippuu siitä, kuinka selkeästi kuntasektorilla tehtävää palkkaratkaisua onnistutaan kohdentamaan koulutetuille, naisvaltaisille aloille, joiden palkkaus ei vastaa työn vaativuutta."
Hallitus siis lupaa tehdä jotain, jos kuntasektori puolestaan tekee jotain. Ohjelmakohdan epämääräinen muotoilu avaa senkin mahdollisuuden, ettei valtio tule leikkiin mukaan lainkaan, ellei tule kuntasektorikaan. Syy voidaan siirtää kunnille.
Tässä herää sekin kysymys, onko kunnilla mahdollisuutta tai halua nostaa omaa verotasoaan, jos valtio omalta osaltaan keventää verotusta, etenkin varakkaiden osalta.
Viime kädessähän naisvaltaisten alojen kilpailukyvyn, tarkemmin sanottuna niiden palkkatason, parantamisessa on kysymys perustuslain vuonna 1995 maan kaikille asukkaille takaamien hyvinvointioikeuksien toteuttamisesta. Ongelmana on, että hyvinvointioikeudet kirjoitettiin perustuslakiin vasta sen jälkeen, kun niiden edellyttämien peruspalveluiden ensisijainen toteuttamisvastuu oli hajautettu kunnan ja kuntayhtymän tasolle.
Maan asukkaiden yhdenvertainen oikeus julkisiin hyvinvointipalveluihin vaarantuu nykyjärjestelmien puitteissa pahasti. Onko siis valtionosuussäännöstöjä tarkistettava? Onko jopa jotain tehtävä kunnalliselle itsehallinnolle? Auttaako edes kuntakoon suurentaminen, mikä eräillä tahoilla on päivän iskusana? Vai onko peruspalvelujen tuottaminen organisoitava uudelleen ja rahoituksen päävastuu otettava valtiolle? Mitä se merkitsisi kuntien verotusvallalle?
Suuria kysymyksiä.