Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Niin tapahtui, että Suomen keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli jätti vastoin lakia kertomatta ne viime edustajainvaalien rahoittajansa, joiden lahjoitus ylitti 1 700 euroa. Tieten tahtoen hän rikkoi velvoituksen, joka säädetään laissa ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta.
Timo Kalli ei ole lajissaan ainoa. Vaalirahoituksen ilmoittamislakiin ovat monet muutkin istuvista kansanedustajista suhtautuneet uskomattoman ylimielisesti esimerkiksi antamalla mitäänsanomattomia ylimalkaisia ilmoituksia.Kalli teki kuitenkin poikkeuksen ilmoittamalla viikko sitten julkisesti, ettei hän halua noudattaa tätä lakia, koska sen rikkomisesta ei seuraa mitään rangaistusta.
Ilmoituksesta nousi sellainen kohu, että Kalli pari päivää sitten tuli uudelleen julkisuuteen. Hän sanoi katuvansa menettelyään, kertoi rahoittajansa ja selitti palauttavansa saamansa yli 1 700 euron menevät tukisummat.
Oli jo aikakin katua - vaikka rahojen palauttamista en oikein ymmärrä. Liittyykö lahjoittajien ja saajan keskinäisiin väleihin ja motiiveihin sittenkin jotain outoa?
Kun otan tässä asian vielä esille, tarkoitukseni ei ole moralisoida. Kysymys on paljon vakavammasta asiasta kuin yksittäisen kansanedustajan käytöksestä.Kalli ei ole kuka vain. Hän on suurimman eduskuntaryhmän puheenjohtaja, osallistuu siinä ominaisuudessa keskustan hallitusryhmän kokouksiin, on monien mielestä tärkeämmällä paikalla kuin jotkut keskustapuolueen ministereistä. Hänen toimillaan on painoa.
Luettuani uutisen Kallin ensimmäisestä ilmoituksesta jäin miettimään tajusiko hän todella, mistä hänen toimensa viestivät ja mihin isoihin asioihin hän oli nyt törmännyt. Hän istuu viidettä kautta yhtä mittaa eduskunnassa. Sen olisi pitänyt tuottaa jo aika paljon ymmärrystä.
Kansanedustaja ja valitsijat pitävät keskinäistä suoraa yhteyttä eri tavoin.Yhteydenpidon muotoihin kuuluu poliittisen toiminnan yksityinen rahoitus. Tällä rahoituksella on kahdet kasvot. Toiselta puolen se on hyväksyttävää, se on kansalaisosallistumisen luonteva muoto. Toisaalta se voi tuottaa poliittiseen järjestelmään vääristymiä, vinouttaa demokratian perusajatuksia, kuten kansalaisten yhdenvertaisen vaikuttamisen ja yleisen hyvän etsimisen periaatetta.
Puolueilla, jotka rahoittavat ehdokkaittensa vaalitoimintaa, voi tietenkin olla toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mikä on yleinen hyvä. Mutta jonkin muun rahoittajan ja kansanedustajan välille voi syntyä riippuvuus, joka on pikemminkin taloudellista kuin poliittista laatua ja jossa molemmat osapuolet etsivät yksityistä hyväänsä. Se voi vaikuttaa kansanedustajan käyttäytymiseen tavalla, joka on asiaankuulumaton, poliittiseen järjestelmään sopimaton.
Edustajien taloudellisten sidosten läpinäkyvyys on siksi erittäin tärkeää. Aivan yleisestikin. Tuollaiset sidokset voivat jopa johtaa tilanteisiin, joissa saatetaan puhua kansanedustajan lahjomisesta. Läpinäkyvyyttä on haluttu varmistaa ja riskitilanteita ehkäistä ennakolta kahdenlaisin säännöksin.
Vuonna 2000 tuli voimaan laki vaalirahoituksen ilmoittamisesta. Sen noudattamiselle ei säädetty mitään virallisia tehosteita. Asia jätettiin lain rikkomista seuraavissa edustakuntavaaleissa mahdollisesti toteutuvan poliittisen vastuun varaan. Se, joka ei täytä ilmoitusvelvollisuuttaan, joutuu julkisesti sen oletuksen kohteeksi, että hänen rahoituksessaan on jotain hämärää.
Nykyinen ilmoittamislaki on tosin liian löysä. Se näyttää mahdollistavan rahoituksen kätkemisen välikäsiä käyttämällä. Oikeusministeri Brax on oikeassa valmistellessaan hanketta aukkojen tukkimiseksi.
Vuonna 2001 tuli voimaan rikoslain muutos, jolla julistettiin rangaistavaksi kansanedustajan lahjuksen ottaminen. Jos kansanedustaja tai edustajaehdokas ottaa vastaan lahjan ja lupaa toimia tai antaa ymmärtää toimivansa lahjan vuoksi edustajantoimessaan jonkin eduskunnassa käsiteltävän asian ratkaisemiseksi tietyllä tavalla siten, että menettely on omiaan heikentämään luottamusta eduskunnan päätöksentekoon, hänet on tuomittava lahjuksen ottamisesta kansanedustajana sakkoon tai vankeuteen enintään neljäksi vuodeksi.
Kaikki tämä, rahoituksen ilmoittamisvelvollisuus ja lahjonnan kriminalisointi, on säädetty sen vuoksi, että pystyisimme luottamaan eduskunnan päätöksentekoon. Ei tässä ole yksityisen harkinnan paikkaa. Eikä arviointi tässä ole edes yhden vaalipiirin yhtä puoluetta kannattavien äänestäjien asia. On meidän kaikkien yhteinen asia, että järjestelmä toimii ja että siihen luotetaan.
Meillä on voimassa paljon velvoittavia oikeussääntöjä, joiden rikkominen ei ole rangaistavaa. Esimerkiksi eduskunnan toiminta pääosin rakentuu juuri tuollaisten, osaksi perustuslaintasoisten sääntöjen varaan.
Sanktioita eli tehosteita rahoituksen ilmoittamislain noudattamiseksi voi olla monenlaisia. Rangaistus yhtäältä ja eduskunnasta putoaminen seuraavissa edustajainvaaleissa eivät ole ainoita mahdollisia tehosteita. Eduskuntaryhmä voi esimerkiksi reagoida siirtämällä rikkojan luottamustehtävän - niin ryhmässä kuin valiokunnassakin - toiselle edustajalle.
Itse asiassa Timo Kallin tietoinen rahoittajan kätkeminen ja sen perustelu julkisuudessa oli hyvin paljon vakavampaa kuin se, minkä perusteella Ilkka Kanerva menetti ministerinpaikkansa. Kanerva toimi kaikesta päättäen hetken impulsseista, mutta Kalli vakain tuumin ja harkiten. Jos Kalli olisi jatkanut samalla linjalla ryhmän tai puolueen reagoimatta siihen vahvalla tavalla, siitä olisi helposti lähtenyt ikävä sanoma vahingoittamaan suomalaista demokratiaa - ja Suomen keskustaakin.