Kokoomuksen kansanedustajan Lasse Männistön valinta Helsingin apulaiskaupunginjohtajan viransijaiseksi on nostattanut aiheellisesti nurinaa mediassa ja eduskunnassa. Tehtävän haltija Laura Räty nimitettiin Alexander Stubbin hallitukseen sosiaali- ja terveysministeriksi. Männistön viransijaisuus kestää yhdeksän kuukautta. Tilanteen tekee erikoislaatuiseksi se, että Männistö vei Rädyltä eduskuntapaikan vuoden 2011 vaaleissa tarkastuslaskennan jälkeen viiden äänen erolla.
Männistö voi hyvinkin huomata arvioineensa asemansa väärin. Hän ei voi tapahtuneen jälkeen asettua ehdokkaaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa, ja ellei Räty tule valituksi, Männistö putoaa tyhjän päälle. Männistö ottaa tässä tehtävien piirileikissä paitsi ison riskin, hän myös osoittaa, että pitää kaupungin virkaa arvostetumpana tehtävänä kuin kansanedustajan työtä.
Sinänsä eduskunnasta eroamisessa kesken kauden ei ole mitään uutta. Niin on tehty ennenkin. Mutta esimerkkejä on myös siitä, ettei eronpyyntöihin ole suostuttu. Vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen pyysi vuonna 1991 eroa turhautumisen perusteella. Eroa ei myönnetty. Saman kohtalon koki kristillisten Vesa Laukkanen vuonna 1994. Hän pyysi eroa sillä perusteella, että on lopettanut kaiken poliittisen toimintansa. Pyyntöön ei suostuttu.
On hyvin kiinnostavaa nähdä, mihin ratkaisuun eduskunta päätyy. Näyttää nimittäin vahvasti siltä, että Männistön vaikuttimena on oman uran edistäminen. Se ei voi olla syy luopua paikasta, johon on saanut kansalta vaaliuurnilla tukevan luottamuksen. Eduskunta on työpaikoista arvokkain. Siitä ei saa tulla ponnahduslauta urakilpailussa. Männistöstä tulee ennakkotapaus.