Korkeinta valtaa Suomessa käyttävä eduskunta kokoontui tällä viikolla kesätauon jälkeen.
Politiikan syksy käynnistyi niin kuin aina ennenkin. Muukin on ennallaan: eduskunnassa valitetaan jälleen kerran vallan, tällä kertaa budjetti- ja valvontavallan, vähyyttä.
Olen seurannut eduskunnan toimintaa vuodesta 1983 lähtien, nelisen vuotta jopa päätyökseni. Samaa valitusta kuului silloin ja sitä on kuulunut myöhemminkin.
Jos kerran näin on, miksei eduskunta ole tehnyt ja tee huutavalle vääryydelle jotakin? Parlamentilla olisi ollut ja on vieläkin valta ja voima tehdä se.
Tällä kertaa taustalla on eduskunnan tarkastusvaliokunnan Helsingin yliopiston tutkimusryhmällä teettämä tutkimus.
Aiemmin eduskunta katsoi valtaansa lipuneen etenkin työmarkkinajärjestöille ja virkamiehille. Näin on kiistatta käynyt. Miksi? Siksi, että eduskunta on sallinut näin tapahtuvan.
Työmarkkinajärjestöt ovat saaneet eduskunnalle kuuluvaa valtaa, koska se on sopinut etenkin demareille. Monet virkamiehet Raimo Sailaksesta lähtien ovat panneet liikkeelle isoja asioita, koska poliitikot eivät ole olleet kyllin rohkeita. Samaa on ollut ilmassa tänäkin syksynä.
Juha Sipilän (kesk.) hallitus yritti vuorollaan ottaa valtaa itselleen työmarkkinajärjestöiltä (lue: ammattiyhdistysliikkeeltä), mutta on joutunut perääntymään. Samasta puhui aikoinaan esimerkiksi silloinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö, mutta ei se valta ole sieltä minnekään lähtenyt.
Sipilän hallitus luopui jo aiemmin niin sanotuista pakkolaeista, ja viimeksi se siirsi kiltisti työttömyysturvauudistuksen kolmikantaiseen työryhmään.
Tutkimuksessa uusiksi vallan viejiksi luetellaan Euroopan unioni, Euroopan talous- ja rahaliitto sekä finanssikriisi. Mediaa ei sentään syyllistetä.
Olisi kummallista, jos eduskunnan valta ei olisi kaventunut EU- ja EMU-jäsenyyden myötä. Tämä oli tiedossa jo ennen unioniin ja rahaliittoon liittymistä. Siitä huolimatta Suomi liittyi molempiin klubeihin. Muutoin ei voisi ollakaan. Jäsenyyksistä koituvat edut laskettiin haittoja suuremmiksi.
Vallan vähenemisväitteen ymmärtää yksittäisen, ja varsinkin uuden, kansanedustajan näkökulmasta. Jos lähtee parlamentaarikoksi takki auki muuttamaan maata ja maailmaa oman tahtonsa mukaiseksi ja kun työ osoittautuu ainakin aluksi vihreän tai punaisen napin painamiseksi, pettymys on varma.
Väitettä on vaikea hyväksyä, kun puhutaan koko eduskunnasta. Sen mahdollisuudet käyttää budjetti- ja valvontavaltaansa ovat kansainvälisestikin verrattuna vahvat.
Suomessa päästiin vuonna 1983, voi sanoa vihdoinkin, koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin. Se on tuonut politiikkaan vakautta ja pitkäjänteisyyttä.
Tähän malliin kuuluu saumattomasti se, että asiat ratkaistaan hallituspuolueiden enemmistöllä. Muuten ei voisi demokratiassa ollakaan. Virkamiehet valmistelevat ja hallitus antaa lakiesitykset eduskunnalle, joka voi tehdä niihin muutoksia mielensä mukaan.
Työryhmän mielestä eduskunnan budjettivalta on kaventunut etenkin siksi, että ”valtion taloudellisia vastuita koskevat päätökset sitovat tulevia eduskuntia”.
Olisi vastuutonta poukkoilua, jos näin ei nimenomaan olisi. Esimerkiksi budjettikehyksillä on päästy siihen, ettei suuntaa käännetä tämän tästä. Niillä menopaineita pystytään hillitsemään edes jotenkin. Voisi vain kuvitella, kuinka paljon pahemmassa sekamelskassa valtiontalous olisi nyt, jos päätöksiä ei tehtäisi pidemmällä sihdillä.
Tilanne olisi toinen, jos Suomessa olisi kaksipuoluejärjestelmä. Jos valta vaihtuisi vaaleissa, vanhan hallituksen linjaa ja vanhan eduskunnan päätöksiä olisi helppo muuttaa. Kun näin ei ole, pitkävaikutteiset päätökset ovat pikemminkin vahvuus kuin heikkous.
Uskottavin selitys eduskunnan budjetti- ja valvontavallan rapautumiselle löytyy eduskunnasta itsestään. Kuten työryhmäkin sanoo, vallan kaventuminen on osaksi seurausta ”eduskunnan omasta passiivisuudesta”; eduskunta ei käytä perustuslaissa mainittuja vahvoja valtaoikeuksiaan.
Tyhjiö täyttyy aina. Niin kauan kuin eduskunta ei käytä sitä valtaa, jota se voisi käyttää, joku täyttää tyhjiön ja eduskunta valittaa.