Vaalirahoituslain olisi jo alunperin pitänyt olla tiukempi. Nyt sitä uusitaan nopeasti poliitikkojen leviävän paniikin siivittämänä. Laki paranee, mutta kansanedustajien arvostus ehti jo laskea.
Kun nykyinen laki vaalirahoituksen ilmoittamisesta vuosikymmenen alussa säädettiin, tiedettiin heti, että se on aivan liian löysä.
Käytäntö on osoittanut silloisen kritiikin todeksi. Kansanedustaja on voinut ilmoittaa periaatteessa mitä tahansa ja pimittää varsinaiset tulonlähteensä ilman pelkoa seurauksista. Tiedotusvälineet ovat aina silloin tällöin kertoneet huomaamistaan puutteista, mutta uutiset on tavattu ohittaa olankohautuksella.
Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli teki tahtomattaan ison palveluksen avoimuudelle ja demokratialle möläyttäessään haastattelussa, että hän rikkoo lakia tietoisesti. Tapahtumia sen jälkeen voi verrata lumivyöryyn - tai tässä tapauksessa ehkä pikemminkin mutavyöryyn, josta moni kansanedustaja koettaa jo paniikinomaisesti pelastautua.
Oikeusministeriöön on nopeasti virrannut rahoitusilmoitusten täydennyksiä. Mutta yhtä nopeasti on tullut selväksi, ettei kohu ole suinkaan tällä ohi. Katseet kääntyvät nyt niihin merkillisiin yhdistyksiin, joiden kautta on kanavoitu ehdokkaille tukirahoja.
Suurin tekijä tässä on "Kehittyvien maakuntien Suomi", joka on hyvällä vaistolla löytänyt kärkinimiä eri puolueista ja lapioinut heille rahaa. Yhdistys oli ennen kohua täysin kasvoton, mutta ei mikään eikä kukaan vain hyvän hyvyyttään jaa tukea poliitikoille pitkin maata. On mahdotonta uskoa, etteivät ehdokkaat itse tietäisi mitään saamiensa rahojen taustoista.
Sen verran on käynyt ilmi, että yhdistyksen takana ovat muun muassa Tokmannin toimitusjohtaja Kyösti Kakkonen ja Masku-huonekaluketjun vetäjä Toivo Sukari. Tämän tiedon poliittinen merkitys moninkertaistui juuri nyt, kun yhdistykseltä tukea saanut pääministeri Matti Vanhanen meni blogissaan juuri ennen kohun alkua tukemaan Sukarin kiisteltyä ajatusta Vihdin Ideaparkista.
Näin siis on nähty ja koettu, mihin vuonna 2000 laadittu surkea vaalirahoituslaki on johtanut: siihen, että Suomen politiikka näyttää korruptoituneelta. Se on erittäin vakava asia. On hyvin vaikeaa ja ehkä mahdotontakin selvittää, onko rahoittajien intresseillä ja päättäjien päätöksillä ollut mitään kytkentää. Ehkä on, ehkä ei, mutta oleellista on sekin, miltä asiat ulospäin näyttävät. Ja nyt ne näyttävät pahalta.
Mielikuvatasolla ei enää erotella sitä, kuka kansanedustaja on ilmoittanut kaiken pilkulleen oikein ja kuka ei. Lain rikkojia on ollut niin paljon, että vaikutelmissa kaikki kansanedustajat niputetaan jo helposti samaan pakettiin ja politiikan arvostus laskee entisestään.
Riippumatta siitä mihin kaikkeen kohu johtaa, vaalirahoituslakia pitää tarkistaa nopeasti. Annettavalle tuelle on myös järkevää säätää katto siitä aiheutuvista ongelmista huolimatta, ja ilmoitusvelvollisuuden alarajaa on syytä laskea.
Olennaisinta on tukkia porsaanreiät, estää piiloutuminen outojen yhdistysten taakse ja tehdä ilmoitusten laiminlyönti jotenkin rankaistavaksi. Avainasia demokratiassa on avoimuuden ja läpinäkyvyyden selkeä lisääminen.
Tämä ei tarkoita sitä, etteivät ehdokkaat voisi vastaanottaa tukea tai että se olisi moraalisesti tuomittavaa. Tukea tarvitaan muun muassa siksi, että muuten vaalimenestyksen voi ratkaista ehdokkaan varallisuus. Mikään ei voi kuitenkaan oikeuttaa tuen piilottelua. Se jos mikä herättää kysymyksiä ja epäilyjä, kuten on nähty.