Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.
Vuonna 2000 tuli voimaan uusi laki tuomareiden nimittämisestä. Tavoitteena oli monipuolistaa tuomarikuntaa ja avata virka myös tuomioistuinten ulkopuolella pätevöityneille. Tuomareiden nimittämistä hoitamaan asetettiin tuomarinvalintalautakunta, joka viime kuussa vietti olemassaolonsa 10-vuotispäivää seminaarin merkeissä. Tällöin olikin oikea hetki kysyä professori Antti Jokelan esityksen otsikon tavoin: Tuomarinuran avautuminen - totta vai tarua?
Tulos oli sama, joka havaittiin jo muutaman vuoden kuluttua uuden nimittämisjärjestyksen voimaantulosta. Nimittäin se, että juuri mikään ei ollut muuttunut. Työkokemuksen monipuolisuuteen alettiin kiinnittää suurempaa huomiota, mutta suunnilleen samat tuomarit olisivat tulleet nimitetyiksi myös vanhan rankijärjestelmän mukaisesti. Tuomioistuinlaitoksen ulkopuolisia hakijoita oli vuosittain 10-20 prosenttia ja nimitetyistä tuomareista alle 10 prosenttia. Yleensä nämä harvat olivat asianajajia tai syyttäjiä.
Lopputulos ei ole mikään yllätys, kun katsoo tuomarinvalintalautakunnan kokoonpanoa ja päätöksentekojärjestystä. Enemmistö jäsenistä tulee tuomioistumista. Kokoonpanossa on ainoastaan kolme ulkopuolista: asianajaja, syyttäjä ja professori oikeustieteellisistä tiedekunnista. Päätöksentekomateriaalin rungon muodostavat tuomioistuinten lausunnot. Niissä ei voi välttyä havaitsemasta edunvalvontaa lähentelevää traditiouskollisuutta omalle organisaatiolle.
Lähes nöyryyttävää on lisäksi se, että saman viran korkeampaa palkkaluokkaakin on haettava hakuprosessin kautta. Oman talon väellä on siten todellinen intressi tukea toinen toisiaan. Tuomarinvalintalautakunnalla näyttää olevan todellinen mahdollisuus valintaan vain niissä tapauksissa, joissa lausunnot ovat erimielisiä. Jos tuomareiden nimittämistä sääntelevää normistoa ja päätöksentekojärjestystä ei muuteta, mikään ei myöskään muutu. - Mutta miten tähän on ajauduttu?
Kun tuomareiden nimittämismenettelyyn vaadittiin muutosta 1900-luvun lopussa lähtökohtana oli ajatus siitä, että tuomioistuinten tehtävät ovat aikojen saatossa muuttuneet siten, että kapea-alaisen juridisen asiantuntemuksen lisäksi edellytettäisiin muunkinlaisia meriittejä. Sovittelumenettelyä haluttiin laajentaa ja siinä onnistumisen katsottiin edellyttävän muun muassa ihmissuhdetaitoja.
Vaikka tuomarit juristeina yleensä ovatkin generalisteja, esimerkiksi talousrikoksissa talouselämän toimintatapojen tuntemus ei ole pahitteeksi. Tilastot osoittavat, että vain harvat tuomioistuinlaitoksen ulkopuolella ansioituneet ovat päätyneet tuomareiksi. Nekin, jotka kirjautuvat ulkopuolelta nimitetyiksi, ovat hyvin lähellä tuomioistuinlaitosta eli syyttäjiä tai asianajajia ja joskus myös uransa aikana tuomioistuimissa työskennelleitä.
Suurin muutos tuomarikunnassa ei suinkaan tapahtunut vuoden 2000 jälkeen vaan jo muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin, kun uusia hovioikeuksia perustettiin, sporttelijärjestelmä lakkautettiin ja kihlakunnan- ja raastuvanoikeudet yhtenäistettiin käräjäoikeuksiksi.
Tuomareita oli aikaisemmin vähän ja he olivat harvalukuista eliittiä, joiden persoonallisista piirteistä vieläkin liikkuu tarinoita. Toisia kunnioitettiin ja toisia vain pelättiin. Usein he olivat myös monia kieliä hallitsevia ja laajasti sivistyneitä lakimiehiä, joille tuomarinvirka oli uran loppuvirka. Toiset olivat alallaan myös maan parhaita asiantuntijoita, jotka suoraan sovelsivat lakia. Onkin vaikea kuvitella, että he olisivat istuneet jossain massakoulutustilaisuudessa, jossa olisi selostettu hallituksen esityksen sisältöä.
Tuomioistuinuudistuksella tuomareiden lukumäärä kasvoi aivan uusiin mittoihin. Eliittivirasta tuli tavallinen virka, jossa pysyminen oli tosin hieman muita paremmin turvattua. Siihen edettiin yhä edelleen pääasiassa toimimalla ensin esittelijänä hovioikeudessa. Esittelijän virkaa yhä edelleen monet pitävät opetus- ja oppimisvirkana, jossa vuosien varrella lakimieheen istutetaan tuomioistuinrutiinit ja rankijärjestykset.
Oikeus on muutakin kuin pilkun tarkkaa pykälien tutkimista, eivätkä pätevät nuoret juristit juuri jää vuosikymmeniksi esittelijän virkaan opetettaviksi tai pompoteltaviksi, vaan hakeutuvat itsenäisemmille aloille.
Jos tuomarin virat todella halutaan avata ulkopuolisille, malleja siihen toki löytyy, samoin ratkaisuja käsittelyaikojen lyhentämiseen. Se edellyttää sellaisia rakenteellisia muutoksia, joiden seurauksena tuomioistuimiin tulevat nimenomaan sellaiset jutut, jotka tällaista prosessia vaativat.
Päätöksenteko on Suomessa pirstoutunut siten, että tuomioistuintenkin on helpompaa antaa viides normin mukainen rattijuopumustuomio alkoholistille kuin miettiä liikenneturvallisuutta tai sitä, miten tämän ihmisen todelliset ongelmat ratkaistaisiin. Tuomioistuintoiminnan ei tule olla vain tulosvastuullista päätösten tehtailua, vaan prosessilla tulisi todella pyrkiä ratkaisemaan asioita ja tavoitteellisesti vaikuttamaan ongelmatilanteisiin.
Massapäätöksentekoa toki tapahtuu kaikkialla myös yliopistoissa, kuten 1970-luvulla Helsingissä rikosoikeuden tentintuloksia annettaessa. Silloinen assistentti ja nykyinen Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen johtaja Tapio Lappi-Seppälä läiskäisi tenttivastauspinon pöydälle ja totesi: Voi olla, että tentti on korjattu väärin, mutta kaikille samalla tavalla. Hän ei silloin vielä hoksannut kutsua sitä - laaduksi!