Georgian ex-presidentillä Eduard Shevardnadzella ei ole enää virkaa, mutta jäljellä on sentään tilannekomiikan taju. "Olen tottunut eroihin", hän tokaisi sunnuntaina sen jälkeen kun väkivallaton kansannousu oli pakottanut hänet lähtemään. Edellinen, seurauksiltaan dramaattisempi lähtö tapahtui joulukuussa 1990, jolloin hän erosi neuvostoulkoministerin tehtävästä.
Shevardnadzen henkilöhistoria on ajankohtainen paitsi Georgian tapahtumien myös presidentti Mauno Koiviston 80-vuotispäivän kannalta. "Ne (tapahtumat itänaapurissa) olivat suurelta osin odottamattomia", Koivisto sanoi Helsingin Sanomissa. Yhdeksi odottamattomaksi tapahtumaksi hän nosti vanhoillisten vallankaappausyrityksen elokuussa 1991.
Otetaan vauhtia vielä taaempaa. Ilmassa oli jännitystä, kun Eduard Ambrosevitsh Shevardnadzea odoteltiin heinäkuussa 1985 Etykin kymmenvuotisjuhlakokoukseen Helsinkiin. Neuvostojohtaja Mihail Gorbatshovin yllätysvetoa ei ollut nähty aiemmin lännessä. Vaikka hänen katseensa oli ujo, silmäkulmassa oli pilkettä. Kädenpuristus ei säväyttänyt.
Gorbatshov kertoo muistelmissaan, miten hän päätyi Shevardnadzeen. "Olisin odottanut kaikkea muuta paitsi tätä", tulevan ulkoministerin ensireaktio kuului. Pikkuhiljaa Shevardnadzesta tuli Gorbatshoville yhä tärkeämpi aisapari. Neuvostoulkopolitiikan iskusanaksi tuli uusi ajattelu. Muutokset olivat nopeita, koska ne oli sisäisiin muutoksiin verrattuna helppo toteuttaa.
Gorbatshov oli näyttämön keskushahmo, mutta Shevardnadze nousi uuden ulkopolitiikan ilmentymäksi, joka ajoi ennakkoluulottomuudessaan jopa esimiehensä ohi. Radikaaleja aseriisuntasopimuksiakin tärkeämpi oli prosessi, jossa Neuvostoliiton itäeurooppalaiset alusmaat vapautuivat, Romaniaa lukuun ottamatta väkivallattomasti. Berliinin muuri kaatui, ja Saksat yhdistyivät. Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuden edustajana Shevardnadze ymmärsi, että näin oli tapahduttava.
Samaan aikaan Neuvostoliiton hajoaminen tuli yhä ilmeisemmäksi. Vanhan vallan kannattajat alkoivat valmistella vastaiskua. He tekivät Shevardnadzesta Itä-Euroopan vapautumisen syntipukin. 800 puoluekokousedustajaa äänesti hänelle epäluottamusta heinäkuussa 1990. Kun Gorbatshov alkoi liehitellä vanhoillisia, Shevardnadze tiesi, että oma loppu oli lähellä. Keväällä 1991 Gorbatshov käänsi taas kurssia kohti uudistajien leiriä, mutta ote kirposi, koska hän luovi eikä valinnut puolta uudistajien ja vanhoillisten välillä.
Lopulta tapahtumat vyöryivät kulissien takaa julkisuuteen. Shevardnadze piti joulukuussa 1990 dramaattisen puheen, jossa hän varoitti ensimmäisenä julkisesti diktatuurin paluusta ja ilmoitti eroavansa. Hän oli tahallaan jättänyt kertomatta uutispommista etukäteen Gorbatshoville.
Gorbatshovin virallista optimismia koko ajan kuunnelleessa lännessä Shevardnadzen hätähuutoa ei otettu tosissaan. Samaten ei osattu lukea oikein heti perään seuranneita tapahtumia. Syytä olisi ollut, Koivistollakin. Gorbatshov vaihtoi liberaalin sisäministerin Vadim Bakatinin kovan linjan Boris Pugoon. Veri alkoi virrata Baltian maissa tammikuussa 1991. Gorbatshov antoi pikkusormensa pirulle, joka vei lopulta koko käden. On kestämätöntä sanoa, että kaappausyritys seuraavassa elokuussa olisi ollut kaiken jälkeen enää yllätys. Sen, mitä tuleman piti, olisi voinut nähdä ennalta, jos olisi halunnut.
Vaikka Shevardnadze oli neuvostoulkoministerinä niissä oloissa suuri liberaali, hän ei päässyt pilkuistaan irti palattuaan kotitasavaltaansa. Ennen nousuaan neuvostohuipulle Shevardnadze piti pitkään käsissään silloisen Gruusian turvallisuuskoneistoa ja sittemmin kommunistipuoluetta. Tämä maine rasitti häntä ja leimasi hänen vallanpitoaan kotiinpaluun jälkeen.
Georgian viime päivien kuohunta on suhteutettava sen historiaan ja Venäjä-suhteeseen. Kun Shevardnadze allekirjoitti eroilmoituksensa, paikalla oli oppositiojohtajien lisäksi ulkovallan edustaja, Venäjän ulkoministeri Igor Ivanov. Se jos mikä kertoi, että Venäjä on yhä syvällä Georgian sisäisissä asioissa.
Likeinen suhde sai alkunsa jo 1800-luvulla, jolloin Georgia liitettiin keisarilliseen Venäjään. Tasavallan ensimmäistä itsenäisyyttä kesti kokonaista kolme vuotta. Georgian itsenäistyminen 1918 oli lokakuun 1917 vallankaappauksen yksi jälkiseuraus. Kun Lenin pääsi Venäjän sisällissodassa niskan päälle, puna-armeija pani Kaukasian äkkiä kuriin. Georgia liitettiinkin neuvostoperheeseen 1922 alueen muiden maiden kanssa. Venäjä ei ole vieläkään hellittänyt tyystin otettaan. Georgia on riippuvainen Venäjän öljy- ja kaasutoimituksista, ja sen alueella on yhä Venäjän sotilastukikohtia. Samaten Venäjä käyttää painostuskeinoinaan Georgiaan kuuluvia Abhasian, Adzharian ja Etelä-Ossetian alueita, joilla valtaa pitävät ei-georgialaiset.
Venäjän ohella Georgian yhä äänekkäämpi yhtiömies on Yhdysvallat. Ei ole sattuma, että juuri se tunnusti ensimmäiseksi Georgian uudet vallanpitäjät. Venäjän presidentti Vladimir Putin olikin hyvin hapan ensikommenteissaan. Hän arvosteli vanhaa valtaa "geopoliittisten realiteettien" eli Venäjän unohtamisesta. Uusia vallanpitäjiä hän arvosteli vallan vaihtamisesta painostuksen avulla. Venäjä ei toisin sanoen sanellut marssijärjestystä. Sen äänensävy vain tiukennee, jos uudet vallanpitäjät alkavat toteuttaa aiettaan liittää Georgiaa EU:hun ja Natoon.
Vaikka Shevardnadzen presidenttikausi päättyikin eroamiseen pakon alla, hän ansaitsee tästäkin lähdöstään hatunnoston. Verta ei vuotanut, ja se on poliittisesti kuumassa Georgiassa uutta. Putin totesi, ettei "Shevardnadze ollut koskaan diktaattori". Sellaisenkin Georgia on tuottanut: Josif Stalin oli kotoisin Gruusiasta, Gorin kaupungista.