Toisen tappio on toisen voitto. Politiikassa, joka muutenkin on raakaa valtapeliä, tämä pätee erityisen raa´asti. Matti Vanhasesta olisi tuskin tullut pääministeriä ja keskustan puheenjohtajaa, jollei Anneli Jäätteenmäki olisi sotkeutunut Irak-skandaaliin. Hävisihän Vanhanen Hämeenlinnan puoluekokouksen puheenjohtajavaalissa jopa Paavo Väyryselle.
Äkkiä ollaan tilanteessa, jossa Vanhasesta on tullut keskustalle korvaamaton. Vaikka puoluesihteeri Eero Lankia vielä loppukesästä haikaili Vanhaselle vastaehdokasta, jotta lokakuun ylimääräisessä puoluekokouksessa päästäisiin äänestämään myös puheenjohtajasta, ei kukaan lähde valmiiseen murskatappioon.
Tyytymättömät, joita aina on, puristavat ehkä kättä nyrkkiin taskussa. Pyrkyrit odottavat parempaa tilaisuutta. Strategit miettivät jo myöhempiä pelitilanteita.
Keskustan entisten puheenjohtajien kohtalo ei ole viime vuosina ollut kummoinen. Pitää mennä aina Johannes Virolaiseen asti ennen kuin löytää poliittisesti kuiville selvinneen keskusta-johtajan.
Tosin Virolainenkin hävisi puheenjohtajavaalin vuonna 1980 Väyryselle ja tipahti kerran eduskunnasta. Kaikki tuo tapahtui kuitenkin myös rakkauden tähden. Avioero sekä Johanneksen ja Kyllikin rakkaustarina oli aluksi keskustakentällä paheksuttu juttu, vaikka heistä myöhemmin tuli koko valtakunnassa monen tilaisuuden itseoikeutettuja ja odotettuja vieraita.
Elämään jääneellä pulinat pois -lausahduksellaan Virolainen loi pohjan myös omalle myöhemmälle poliittiselle toiminnalleen. Hänestä tuli arvostettu vanhempi valtiopäivämies, joka sai valtioneuvoksen arvon.
Paavo Väyrysen, Esko Ahon ja Anneli Jäätteenmäen puheenjohtajuuksilla on toisenlainen loppu.
Väyrynen ajoi itse itsensä nurkkaan ja sivuraiteelle. Hän on ollut keskustassa tyytymätön melkein kaikkeen muuhun paitsi omaan toimintaansa.
Valtapoliitikko Aho ei koskaan oppinut oppositiojohtajaksi. Niukka tappio presidentinvaaleissa ja epäonnistunut pyrky Suomen Pankin johtajaksi saivat Ahon julistamaan, ettei hän tule enää koskaan hakemaan mitään julkista virkaa. Ilmoituksellaan Aho itse aiheutti paitsiotilanteensa.
Jäätteenmäki oli korkeimmalla huipulla tähdenlento, joka kompastui oman toimintansa seurauksiin. Hänen poliittinen tulevaisuutensa on vielä auki.
Ensi kesän sääntömääräisessä puoluekokouksessa Vanhaselle saattaa ilmaantua nimellinen haastaja. Jurputtajat ehtivät liittoutua ja pyrkyrit uskaltautuvat jo pintaan. Mutta mitä tekevät ex-johtajat?
Väyrynen yritti paluutta puoluejohtoon jo Hämeenlinnassa vuosi sitten. Mitä Jäätteenmäki aikoo, jos Irak-jutun syyteharkinta päästää hänet kuiville? Malttaako Aho pitää näppinsä täysin sivussa politiikan kulissien pelinrakentamisista? Mitä jos Väyrynen ja Jäätteenmäki löytävät toisensa ja ryhtyvät heittelemään kapuloita punamullan rattaisiin?
Väyrynen marmatti jo punamultahallitusta synnytettäessä koko ajan siitä, että keskustan olisi pitänyt muodostaa porvarihallitus. Jäätteenmäelle lienee nyt jäänyt yhtä ja toista hampaankoloon demareiden suhteen. "Jos tarvetta on, kovistelen hallitusta", Jäätteenmäki sanoi eropäätöksen vahvistaessaan.
"Jos" on pieni vekkuli sana, joka jättää tilaa spekulaatioille.