Kirjoittaja on englantilaisen
filologian professori
Oulun yliopistosta.
Myyntilukujen tavoittelijat ovat pitkään esittäneet, ettei William Shakespeare kirjoittanut itse mitään. Klassikkonäytelmien ja -runojen tekijäksi on mainittu milloin Christopher Marlowe, Francis Bacon tai Oxfordin jaarli. Teoriat ovat kumminkin olleet epävarmoja, ne on ollut helppoa ampua alas.
Brenda James ja William D. Rubinstein rummuttavat uutta Shakespearen näytelmien kirjoittajaa, Sir Henry Nevilleä (1562-1615). Neville oli Shakespearen ajan hovimies ja diplomaatti.
Uutta todistusaineistoa tutkimuksessa on muistikirja, johon Nevillen kerrotaan luonnostelleen Anne Boleynin kruunajaiskohtauksen tapahtumia Shakespearen Kuningas Henrik VIII -näytelmästä.
Muistikirjan mukana on toinen, pitkään tunnettu lähde kuitenkin päässyt unohtumaan: saman tilaisuuden täydellisempi kuvaus löytyy eräästä Shakespearen paljon käyttämästä teoksesta, Holinshedin Kronikoista (1587). Nevillen muistikirja ei sisällä ainoatakaan Shakespearen näytelmän yksityiskohtaa, jota ei löytyisi jo Holinshedilta.
Huteralla pohjalla on myös toinen todiste, tekijöiden löytämä vanhan käsikirjoituspinkan suojuslehti, johon Neville näyttäisi harjoitelleen Shakespearen nimikirjoitusta.
Kysymyksessä on hyvin tunnettu, useiden eri henkilöiden raapustama sisältölista. Se on kuningatar Elisabethin aikainen näytelmien, runojen ja kirjeiden keräelmän käärepaperi.
Nimilista on kiehtova: Bacon, Bacon, Neville, Neville, Nashe, Sidney, Shakespeare, Shakespeare... Suora päätelmä, että jotkut näistä kirjoittajista olisivat yksi ja sama henkilö, on järjetön.
Olisi mukavaa luottaa Jamesiin ja Rubinsteiniin heidän väittäessään, että vanhemmiten pulskistunut Neville sai ystäväpiirissään lempinimen Falstaff. Vaan miksi ihmeessä olettaa Falstaffin merkitsevänkin Shakespearea?
Koska Nevillen kaunokirjallisista töistä ei ole säilynyt jälkiä, Jamesin ja Rubinsteinin on täytynyt lopulta väärentää niin Nevillensä kuin Shakespearensäkin.
Kaksikko sivuuttaa Shakespearen ystävän näytelmäkirjailija Ben Jonsonin tunnetun Shakespearen työtapojen luonnehdinnan. Sen sijaan he todistelevat Jonsonin tienneen Nevillen "salaisen identiteetin" - jopa muuttamalla erään Jonsonin runon välimerkkejä, jotta näyttäisi Nevillen olleen kirjailija.
Jamesin ja Rubinsteinin suuri virhe lienee historiantutkijoina esiintyminen. Dan Brownin Da Vinci -koodin esimerkkiä rohkeammin noudattaen he olisivat ehkä nostaneet Henry Nevillen vuoden 2006 myyntilistojen kärkeen.
Jamesille ja Rubinsteinille William Shakespeare on lukutaidottoman teurastajan poika, liian oppimaton kirjoittamaan huippuseurapiireistä.
Näin väittäessään he unohtavat Shakespearen isän toimineen Stratfordin pormestarina. Samanlaisen peruskoulutuksen saaneesta Jonsonista, pahaisen rakennusmiehen poikapuolesta, tuli eräs aikansa oppineista. Eikä hänellä ollut vaikeuksia rupatella kuninkaallisten kanssa.