Myös tämä aarre, jonka arvo liikkuu 10 000 - 15 000 eurossa, on toiveissa saada päivänvaloon. Kirjan olinpaikaksi jatkossakin haaveillaan Oulua, sillä alkuperäistä Ruotsin viimeisen katolisen arkkipiispan kirjaa ei kaupungissa ole julkisissa kokoelmissa.
815-sivuisen komean nahkakantisen kirjaharvinaisuuden sivuilla on mielenkiintoisia oikolukumaisia merkintöjä, joita oululaiset tutkijat ovat käyneet pariinkin otteeseen arvuuttelemassa. Ne itse asiassa tekevät kirjasta paljon mielenkiintoisemman kuin se olisi, jos nämä merkinnät puuttuisivat.
Mistä voisi olla kysymys, on miltei historiallisen dekkarin aihe. Kuka merkinnät on tehnyt, milloin ja miksi.
Kirjaan tutustuneista tutkijoista 1600-luvun käsialojen ja 1700-luvun aate- ja oppihistorian tuntija, fil.tri Erkki Urpilainen arvelee, että ainakin neljä henkilöä 1500 -1700-luvuilla on tehnyt tähän kirjaan merkintöjään. Hänen mukaansa kirja on käytetyn näköinen eikä sitä ole sen aikaisemmassa elämässä pidetty varastossa piilossa vaan sitä on luettu paljonkin.
"Olisi hyvin mielenkiintoista tutkia, mikä tässä on taustalla. Tällaisen kirjan historia on helppo jäljittää, mahdollisuuksia on vain muutamia kymmeniä", Urpilainen arvioi sijoittaessaan kirjan Ruotsin valtakuntaan, johon myös Suomi kuului.
"Isoisä juoksi ympäri maailmaa ja teki ostoja erityisesti Ranskasta ja Italiasta", valistaa kirjan omistaja.
"Mutta pohjoismaisessa hallussa tämä on ollut, koska tässä on ruotsinkielisiäkin reunamerkintöjä", päättelee tutkija ja täsmentää: "Siis Ruotsi tai Suomi. Jos tämä on ollut Suomessa, niin Turussa, jossa niitä on ollut vain vähän. Veikkaisin kuitenkin, että Ruotsissa."
Urpilaisen mielestä osa reunamerkinnöistä viittaa siihen, että niiden kirjoittaja on tuntenut pohjoisen alueen, ollut täältä päin kotoisin. Erityisesti hän mainitsee tämän katsellessaan sivua 701, jossa puhutaan kalastuksesta ja hylkeenpyynnistä valkealla tai ainakin jäätyneellä merellä.
Yhteyksistä, joissa puhutaan tanskalaisista, voisi myös löytyä johtolankoja - ovathan ruotsalaiset ja tanskalaiset aina vihanneet toisiaan, Urpilainen sanoo. Hän huomaa tanskalaiset, kun sivulla 457 iuthenes-sanassa, ensimmäinen kirjain i on vaihdettu j-kirjaimeksi eli laidassa lukee juthenes. Mahdollisesti tässä kohdassa käsitellään juutteja. "Tuohon aikaan kansojen nimitys oli miten sattuu."
Kuka ihme on E?
Erityisen hanakasti Urpilainen yrittää löytää kirjasta mahdollisten omistajien nimiä: "Jos löytäisi signeerauksen, olisi helppo jäljittää."
Sitten hän havaitsee jotakin, mihin kukaan muu ei ole vielä kiinnittänyt huomiotaan: alkulehden alalaidassa on E-kirjain, mutta sivu on repeytynyt heti E:n jälkeen ja korjattu paperilla, joka ei ole alkuperäinen. E:n täytyy olla kirjan muinaisen omistajan etunimen ensimmäinen kirjain.
Vaikka Urpilainen sanookin, että aika hatarasti tätä voi päätellä, niin kuitenkin hän kehittää mielenkiintoisen ajatuskuvion:
"Rupesin miettimään, ketkä historioitsijat voisivat alkaa E:llä. Yleensähän he olivat Johanneksia. Ericus Schroderus tulee mieleen, täällä vaikuttanut. Hän on toimittanut Olauksen veljen Johannes Magnuksen Ruotsin historian vuonna 1620. Hän oli Johannes Messeniuksen oppilas - tai ei oppilas vaan kävi tapaamassa Messeniusta Oulussa toimittaakseen tämän ScondiaIllustratan. Nimestä päätellen Schroderus oli täältä kotoisin, ja opiskeli Uppsalassa."
Johanneksen ja Olauksen historioissa oli paljon samaa perusainesta, hän selvittää.
Entä itse Messenius?
"Ei se ole mahdottomuus, koska hän kahmi, suorastaan ryösti valtionarkistosta kirjoja mukaansa Kajaaniin vangiksi lähtiessään!"
Onko joku sensuroinut
Urpilaisella on muistikuva, että myöhempinä aikoina Olaus Magnuksia olisi muutettu jonkin verran käännettäessä ja otettaessa uusia painoksia.
Hän katselee kirjan viimeistä lehteä ja hymyilee houkuttelevalle ajatukselle, jonka siihen raapustettu vanha merkintä synnyttää. Siinä lukee selvästi, että kuusi ja puoli taaleria: "Mutta se olisi tällaisen kirjan hinnaksi aika vähän!"
Kirjassa on paljon viivauksia. Alle- vai yliviivauksia, hän pohtii, kunnes vakuuttuu siitä, että enimmäkseen ne ovat yliviivauksia. Onko siis joku sensuroinut ja muuttanut kirjaa nimenomaan valmistellakseen uutta painosta?
Oikolukumainen lukutapa ei välttämättä ole tarkoitettu julkisuuteen vaan tutkijalle itselleen, Urpilainen toppuuttelee mutta sanoo muutamaa sataa sivua myöhemmin:
"Tämä vaikuttaisi kokonaisuutena sellaiselta, että tässä on oikolukua. Käännöksen kanssa tätä voisi voisi käydä läpi ja katsoa, onko siinä selkeä linja. Nämä marginaalitekstit ovat niin vanhoja, ettei niistä kuitenkaan löydy valtavaa kritiikkiä. Olaus Magnuksen käsityksethän pysyivät vallalla 1600-luvun loppuun.
Tekstit eivät ole yhtä ja samaa käsialaa: esimerkiksi aukeama 156-157 sisältää Urpilaisen mukaan ainakin kolmea eri käsialaa, joista yksi voi mennä 1500-luvun puolelle. "Se on minulle vaikeaa, en ole lukenut 1500-luvun käsialoja."
Myös sivulla 185 on tätä kaikkein vanhinta, jota hän ei sano ymmärtävänsä. Sivun 165 reunoilta hän löytää jälleen kahta tai kolmea käsialaa, latinaa kaikki. "Turhan selkeää käsialaa verrattuna muihin, ehkä 1700-luvun tai modernia." Nuorimmassa käsialassa muste on haalistuneempaa kuin vanhimmissa: "Joo, ihan eri sekoitus!" Kaikkein vanhimmista musteista hän huokaisee, että se on todella mustaa ja hyvin säilynyttä.
Eniten 1600-luvulta
Urpilainen löytää kirjasta runsaimmin 1600-luvun merkintöjä: "Sama ihminen kirjoitti latinaa ja ruotsia eri käsialoilla."
"Pyrin korkeampaan tietämykseen, että voisin tietää jotakin vahoista filosofeista", on tämä käsiala kirjoittanut eräälle sivulle reunamerkinnän latinaksi. "Se ei kylläkään ole varsinainen korjaus", Urpilainen toteaa kirjan alkuperäistekstiin verratessaan.
Vaikeuksia aiheuttavat muutamat tulkinnalliset sanat ja lyhenteet, etenkin 1500-luvun merkinnät ja sekin, että vaikka suuri osa marginaaliteksteistä on latinaa, tuon ajan latina ei ollut kaikkein puhtainta.
Kirja oli noihin aikoihin kallis esine, miten ihmisillä oli varaa tehdä niihin reunamerkintöjä?
"Minä olen lukenut tällaisia vastaavanlaisia ennenkin. Ne ovat yleensä sellaisia, että niitä ovat lukeneet henkilöt, jotka ovat kritisoineet ja olleet eri mieltä kuin alkuperäinen kirjoittaja. Yllättävästi niitä löytyy. Olen todella lukenut paljonkin 1600-luvun kirjoja, joissa on merkintöjä. Vaikka ne olivat kalliita, ne olivat käyttöesineitä."
500-vuotias virhe
Mielenkiintoisen käsin tehdyn korjausparin, jonka noin 400 vuoden takainen valpas oikolukija on tehnyt, Urpilainen löytää sivuilta 45 ja 46.
Sieltä löytyy lähes 500-vuotias painovirhe: kuvat ovat vaihtuneet ja varhainen lukija on tehnyt korjauksen, koska siinä tekstissä, missä kerrotaan, että jäällä kuljetaan reellä, on kuvana jään työstössä käytettyjä instrumentteja.
Toisella sivulla, jossa taas puhutaan jään työstössä käytetyistä instrumenteista, on kuvana jäällä ajelu reellä.
Samassa oululaisessa pankkiholvissa, missä ovat viihtyneet ja viihtyvät edelleenkin Jean Sibeliuksenneljän "hitin" alkuperäiskäsikirjoitukset (Kaleva 27.6. ja 4.9.), säilytetään myös mielenkiintoista yksilöä Roomassa vuonna 1555 painetustaOlaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta.