Näinä päivinä piti presidenttien Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin tavata napapiirillä, Salehardissa. Eivät tavanneet, sillä siellä pidettäväksi aiottu iso arktinen kokous peruttiin yllättäen pari viikkoa sitten. Miksi, siitä ei ole kunnon selityksiä kuulunut.
Suomen ja Venäjän välistä lapsikiistelyä ei hevin syyksi voi uskoa, koska tässä oli kyse isosta tapahtumasta. Kokouksen järjestäjänä oli Venäjän maantieteellinen seura, ja edellinen vastaava istunto oli Arkangelissa vuosi sitten.
Seuran sivuilla valitellaan, että kokouspäivät jouduttiin vaihtamaan ja luvataan että kokous varmasti vielä pidetään.
Kyseinen seura ei ole ihan mikä tahansa järjestö. Seuran johtokunnan puheenjohtaja on presidentti Vladimir Putin ja johtokunnan kokoonpano on kuin kuka kukin on -lista Venäjän mahtavimpia oligarkkeja ja muita kärkinimiä, höystettynä Monacon prinssi Albertilla.
Viime vuonnahan Albertin yksityiskone ilmestyi Kajaaniin, josta autosaattue lähti kohti Arkangelia. Salehardiin ei autolla olisi menty, sillä sinne ei johda tietä. Paikka sijaitsee mahtavan Ob-joen yläjuoksulla läntisessä Siperiassa. Kuukausi sitten siellä valmistauduttiin kovalla tohinalla arvovieraiden tuloon.
Salehard sanoo mieluusti olevansa maailman ainoa kaupunki, joka sijaitsee napapiirillä. Viime vuosina sieltä on luotu yhteyksiä Rovaniemelle, josta löytyi maailman toinen ainoa kaupunki napapiirillä.
Erona on, että Salehardissa asian ympärille ei ole luotu turismia. Jarruna on muun muassa se, että paikkaan vaaditaan rajavyöhykkeen erikoislupa, jota ei saa ilman pitkää byrokratiaa.
Paikan päällä olisi silti ollut näkemistä Niinistölle ja kuntavaalien alla kelle tahansa suomalaiselle kuntapäättäjälle. Harvoin saa nähdä paikkakuntaa, joka näyttää elävän ilman minkäänlaisia budjettirajoitteita.
Salehard oli vanhalta nimeltään Obdorsk, hantien ja nenetsien maille tehty vanha venäläinen hallintopiste. Siellä kulkivat jo M.A. Castrénista alkaen suomalaiset kansatieteilijät, joiden kuvauksesta välittyy näky surkeista puuhökkeleistä kuravellin tai pakkasen keskellä.
Kovin paljon tuosta mielikuvasta eivät poikkea niiden kävijöiden kertomukset, jotka pääsivät sinne Neuvostoliiton romahduksen jälkeen 1990-luvun alussa.
Siinä välillä paikka oli lähtöpiste Stalinin vankileirien hurjimmalle idealle, rautatielle Obin yli kohti Norilskia, tuhansia kilometrejä tundran halki. Paljon siitä tehtiinkin Stalinin kuolemaan asti, vaan enää ei jäljellä ole kuin pieni pätkä ruohottunutta muistomerkkikiskoa ja tyhjä rataura tundralla.
Mutta nyt 50 000 asukkaan kaupunki on kuin ultramoderni utopia taidekouluineen, museoineen, kokous- ja konferenssisaleineen, kävelykatuineen ja näyttötauluineen, kaikki aivan tuoreita ja kiilteleviä, silti vielä jotenkin tajuttavassa mittakaavassa.
Varsinaisesti silmät lentävät selälleen aluehallinnon upouuden palatsin aulassa, jossa on pienoismalli tulevaisuuden Salehardista. Siinä on järisyttävä määrä erilaisia futuristisia rakennelmia, ja kun vilkaisee ympärilleen ymmärtää, että isoa osaa niistä ollaan parhaillaan rakentamassa. Työkoneet ajelevat vähän joka suunnalla.
Mistä rahat? Se selviää viereisestä pienoismallista, joka on tulevaisuuden Jamal. Kaasuputkia, satamia, lentokenttiä, poroja, nenetsien kotia. Jamal on Pohjois-Suomen kokoinen niemimaa, joka tuottaa noin 90 prosenttia Venäjän kaasusta ja noin viidenneksen maailman kaasusta. Juuri sieltä lähtee lämpö kohti Eurooppaa.
Arktista Dubaita ja valtavia rakennelmia tehdään paikkaan, jonne pääsemiseen ei edes tavallinen viisumi riitä. Ehkä maantieteellisen seuran kokous presidentteineen siellä vielä pidetään, ehkä ei, mutta uuden Oulun kaavoitus- ja kaupunkisuunnitteluväki voisi panna luvat vetämään.
Ei siitä mahda esimerkiksi olla ellei kallioparkin alta löydy puhdasta kultaa eikä toivottavasti sittenkään, mutta onpahan talvikaupungin mallia paikassa, jossa ei taida valituksista olla vaivaa.
Kolumni