Missä kaksi tai kolme venäläisten klassikkojen ystävää kohtaa, vertaillaan suosikkeja.
Suomalaiset rakastavat Tšehovia ylitse muiden. Haikeus ja kaipaus eivät kulu, Kirsikkapuisto on aina jollekin ajankohtainen.
Nuoruuteni vakioseuralaisiin kuului Dostojevski, sielun syöverien insinööri. On sanottu, että totalitarismin oloissa Dostojevskin harrastaminen oli turvallista. Hän ei haastanut yhteiskunnan järjestystä, vaikka suitsuttikin slavofilian, slaavilaisen erityisyyden asiaa.
Slaavilaisen ortodoksian tuli johtaa muita kansoja, edustaa kolmatta vaihtoehtoa ja toimia välittäjänä lännen yksilöllisyyden ja idän mekaanisen kollektivismin ääripäiden välillä. Venäläinen messianismi yhdistäisi vanhan ja uuden testamentin kansat. Maailmanpolitiikan nykyvalossa, noh, tuo näky jo haukotuttaa.
Suomalaisen filosofin Georg von Wrightin mukaan Dostojevski on venäläisyydessään läpikotaisin outo kun taas Tolstoi on meikäläisiä.
Ei ihme, että sortokausina suomalaiset kokivat tolstoilaisuuden omakseen. Profeetta kehotti maatilalleen Jasnaja Poljanaan saapuneita suomalaisia protestoimaan.
Tolstoin vaarallisin opetus oli kuitenkin väkivallasta pidättäytyminen. ”Älä tee pahalle vastarintaa”, Jeesuksen vuorisaarna julistaa.
Veljekset Akseli ja Eelo Isohiisi ottivat tolstoilaisuuden opetuksen todesta. Keväällä 1918 Akseli kirjoitti Työmies-lehteen vetoomuksen rauhan puolesta. Sitä ei julkaistu. Akselille sanottiin: ”Te olette meille vaarallinen rauhan profeetta.”
Vaikka punaisten esikunnassa varoitettiin koskemasta veljeksiin, joko tieto ei mennyt perille tai sitä ei otettu todesta. Veljekset teloitettiin 25.4.1918, syynä sodanvastaisuus. Eelo teloitettiin turvapaikan antajana. Ennen teloitusta veljekset olivat toimittaneet viestin, ettei heidän teloittajiaan pidä tuomita, sillä he ovat jo etukäteen antaneet heille anteeksi.
Tolstoi on minulle tämän hetken venäläisen opposition kriittisin ääni. Isohiidet ovat suomalaisia marttyyrejä.
Luen mökillä myöhäistä mestariteosta Hadži-Muratia (1904).
Sen luettuaan Kaukasian konfliktien loputonta umpikujaa, imperiumin piittaamattomuutta ja vuoristolaisten verikostojärjestelmän armottomuutta ymmärtää paremmin. Tänä vuonna eri puolilla Venäjää juhlitaan Romanovien keisarihuoneen 400-vuotisjuhlaa. Haikeus ja suru yhdistyvät sinänsä välttämättömiin muistojuhliin. Luen Tolstoin muotokuvaa Nikolai I:n hallinnosta ja sanani loppuvat. Lukekaa itse.
Suuri kirjailija antaa lukuisia malleja, mihin suuntaan tulisi toimia. Kasvoihin piiskattujen kuskien ja haavoihinsa kuolevien sotamiestenkin elämässä on itsenäisen valinnan hetkiä. Uljaan ja jalon tšetšeenipäällikön Hadži-Muratin ohessa hänen palvelijansa Hanefin esimerkki on kirkas.
Hanefi kertoo: ”Isäni tappoi Hadži-Muratin sedän, ja kostoksi siitä aiottiin tappaa minut. ... Mutta silloin pyysin heitä ottamaan minut omaksi veljekseen. – Ottamaan veljeksi. Miten se on ymmärrettävä? – En ajanut kahteen kuukauteen päästäni hiuksia, en leikannut kynsiäni, ja menin heidän luokseen. He päästivät minut Patimatin, Hadži-Muratin äidin eteen. Patimat antoi minun imeä rintaa, ja niin minusta tuli Hadži-Muratin veli.”
Hanefi laulaa Patimatista: ”Sinun terävä tikarisi viilsi haavan minun valkoiseen poveeni, ja minä puristin sitä vasten omaa aurinkoani, poikaani, pesin omalla kuumalla verelläni hänet, ja haava parani ilman yrttejä ja juuria; en pelännyt kuolemaa eikä tule pelkäämään myöskään džigid-poikani.”
Miten venäläissotilaat suhtautuvat Hadži-Muratiin? Kertomuksen alussa päällikkö antautuu venäläisille, koska toivoo heidän avullaan saavansa perheensä vapautetuksi panttivankeudesta. Kun toivo vapautuksesta valuu hiekkaan, Hadži turvamiehineen pakenee. Epätoivoisen kamppailun päätteeksi venäläiset surmaavat hänet, leikkaavat pään irti.
Irtopäätä kierrätettiin näytillä. ”Joka tapauksessa hän oli uljas poika”, sanoi Ivan Matvejevitš.
”Annapa suutelen sitä.”
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja.