Ei olisi tullut mieleenkään joskus 1970- ja 80-luvun taitteessa, että kolme vuosikymmentä myöhemmin Tuomari Nurmiota kuunneltaisiin yhä, rockin vanhemmaksi mestariksi kohotettuna.
Stadilaisen rockin rosvopäällikkö on maineensa ansainnut, ja kirjansa myös. Mutta tämän kansan kyky vääntää poikkeuksista sääntöjä hämmästyttää silti.
Suomirockin edelläkävijät olivat kaikki alun perin friikkejä. Nyt koko laji on raivostuttava itsestäänselvyyksien kasauma, rokkaavaa humppaa ja ahdistavaa kaavaa. Mutta alussa esiin nousi luonnottomia oikkuja, joita LevyraadinKlaus Järvinen ei oppinut ikinä sietämään.
Tuomari Nurmio on suomalainen kylähullu amerikkalaisilla juurilla, paholaisen kanssa sopimuksen tehnyt blues-mies, joka on kiertänyt kaikki tango- ja
twist-paikat ennen kuin päätyi maallisen aikakauden virsirunoilijaksi nyky-Suomeen.
Hiski Salomaan henkinen poika on länttä ja itää luontevasti. Hank Williams ja Howling Wolf hajoavat avantgardeksi ja sekoittuvat puolislaavilaiseen suruun ja synkkyyteen.
Tuomari Nurmio on satojen aineksien yhdistelijä, postmoderni mutta aito. Ja aivan täysi friikki, outo ulkonäöltään ja äänenkäytöltään varsinkin alussa.
Kuten olivat myös yliopistokuppilan terävin partaveitsi Juice Leskinen, steppaileva narri Kauko Röyhkä, viileä nörtti Kari Peitsamo, rähisevä maailmanparantajahippi Pelle Miljoona tai Joensuun shamaani Ismo Alanko. Kaikista kasvoi instituutioita nimenomaan siksi, että he olivat alussa niin outoja ilmestyksiä.
Lue lisää keskiviikon Kalevasta!