Runsas viikko sitten pääministeri Juha Sipilä purki television A-studiossa harmistustaan siitä, millaista keskustelua Suomessa käydään tukalasta taloustilanteesta selviämiseksi.
Pääministerin mukaan liian harva sanoo, mitä pitäisi tehdä. Sen sijaan ”löytyy kaiken maailman dosentteja, jotka kertovat, että tätä ja tätä ei saa tehdä”, Sipilä tokaisi.
Haastattelusta ei ilmennyt tarkemmin, edustivatko dosentit Sipilälle tiedemaailmaa yleisemminkin. Yliopisto- ja tutkimusmaailmassa Sipilä kuitenkin onnistui nostattamaan kuohunnan. Moni kommentoija katsoi, että Sipilän arvio väheksyy tieteentekijöitä.
Sipilän lausahdus herättää pakosta kysymyksen, millaisen arvon hän antaa tutkimukselle. Vähättely ei kannattaisi. Historian perusteella on kiistatonta, että yliopistot ja vapaa tutkimus ovat sekä sivistyksen että valtioiden yleisemmänkin menestyksen keskeistä perustaa.
Helsingin yliopiston dosenttiyhdistykselle lähettämässään viestissä Sipilä ehti jo pahoitella kommenttiaan. Hän sanoi, ettei se ollut tarkoitettu mitään ammattiryhmää vastaan. Yleistyksen sijaan Sipilän olisi alun perin pitänyt tarkentaa, mitä puheenvuoroja hän kyseenalaisti.
On syytä huoleen, jos pääministerillä tai jollakulla muulla huippupoliitikolla on periaatteellisia ongelmia hyväksyä tutkimusmaailmasta tuleva politiikan kritiikki. Poliittisten päätösten seurausten arviointi on tiedemaailman velvollisuus riippumatta siitä, kuka vallan päällä istuu tai missä jamassa maa makaa.
Kun Suomi elää kriisissä, on oikeastaan sitä tärkeämpää, että politiikan seuraukset seulotaan esiin. Jos päätöksiin tai suunnitelmiin sisältyy kielteisiä piirteitä, ne on syytä nostaa keskusteluun.
Ja jos tutkimus pitävästi osoittaa nuo kielteiset seuraukset, päättä-
jien on otettava se epämiellyttävä totuus vastaan eikä sitä pimitettävä. Nyt meneillään olevien työmarkkinoiden ”pakkolakien” valmistelussa hallitusta on arvosteltu olennaisen tiedon jättämisestä pois esitysluonnoksista. Päämäärä ei tässäkään pyhitä kyseenalaisia keinoja.
Sipilän kulmikkaasti muotoilemaa kommenttia voi ymmärtää, jos hän tarkoitti sitä, että kritiikiltäkin on edellyttävä kunnollisia perusteluja ja vaihtoehtojen esittämistä.
Dosentin, tohtorin tai professorin titteli ei myöskään takaa, että puheenvuoron taustalla on aina puhdas totuuden tai yhteisen hyvän etsintä. Etenkin jos tiedemaailman edustaja on myös aktiivipoliitikko, roolit menevät usein hämmentävästi sekaisin. Tästä ongelmasta soisi tutkimusmaailmassa puhuttavan.
Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että käynnissä on voimakkain tieteen, tutkimuksen ja sivistyksen vastainen kampanja sitten maailmansotien välisen ajan. Lausunto on turhan lennokas. Valtio ottaa taas tänä vuonna reilut viisi miljardia euroa uutta velkaa, ja ”kampanjan” kohteeksi on joutunut moni muukin taho kuin tiede.
Siitä on kuitenkin täysi syy keskustella, ovatko yliopistoja koskevat säästöpäätökset lyhytnäköisempiä kuin jotkin toiset.