Jos tulostaso putoaa kesäolympialaisissa, on ehkä aihetta iloita.
Lähes päivittäin esiin tulevat uudet tiedot ja epäilykset yhdysvaltalaisten yleisurheilijoiden dopingin käytöstä herättävät urheilun ystävissä ristiriitaisia tuntoja. Yhtäältä paljastukset lokaavat yleisurheilun mainetta, toisaalta tyytyväisyyttä voi tuntea siitä, että kiellettyjen keinojen käyttäjät jäävät kiinni.
Ei ole sattuma, että paljastukset koskevat juuri yhdysvaltalaisurheilijoita. Epäilykset kiellettyjen aineiden järjestelmällisestä käytöstä ovat leijuneet maan yleisurheilumenestyksen yllä jo vuosia. Näihin asti Yhdysvaltain yleisurheiluliitto ja viranomaiset ovat suhtautuneet dopingvalvontaan löperösti. Viime vuonna maailman antidopingneuvosto Wada jopa moitti Yhdysvaltojen hallitusta asiasta. Wadan puheenjohtaja Richard Pound huomautti, ettei antidopingtyö näytä kiinnostavan maan viranomaisia lainkaan.
Viime kuukausina otteet ovat kuitenkin tiukentuneet. Yhdysvaltain oma antidopingtoimikunta Usada on toiminut pontevasti, ja sen työ on saanut tuekseen jopa presidentti George Bushin. Yhdysvallat näyttää haluavan lähettää Ateenan olympialaisiin puhdistetun joukkueen ja välttää dopingkäryistä aiheutuvan kansallisen ja kansainvälisen häpeän. Hypervallan kansainvälinen maine ei kiistanalaisen Irakin sodan takia kaipaa enää uusia kolhuja.
Viime viikkojen uutisten perusteella syntyy helposti vaikutelma, että doping olisi vain yleisurheilun ja ammattilaispyöräilyn vitsaus. Näin ei kuitenkaan ole. Kiellettyjen aineiden käytöstä jäädään kiinni niissä lajeissa ja niissä kisoissa, joissa asiaa valvotaan. Tämä tiedetään Suomessa maastohiihdosta. Jos valvontaa ei ole, kukaan ei jää kiinni.
Suomessakin on jäänyt vähälle huomiolle, kuinka heikosti kiellettyjä aineita valvotaan esimerkiksi täällä muutoin tarkkaan seuratussa jääkiekkoliiga NHL:ssa. Dopingin vastaisessa taistelussa ensisijaisen tärkeitä, ympärivuotisia yllätystestejä ei liigassa tehdä lainkaan.
Pohjois-Amerikan neljästä suuresta ammattilaisliigasta NHL:n arvioidaan hoitavan dopingvalvonnan kaikkein kehnoimmin. Bisneksen kannalta tämä on helppo ymmärtää - ikävät kohut eivät pääse häiritsemään lajia - mutta urheilullisia perusteita NHL:n linjalle ei ole.
Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan puheenjohtaja Sepp Blatter puolestaan myönsi viime joulukuussa, ettei jalkapallo ole dopingista puhdas. Hän ei moittinut vain pelaajia vaan myös seuroja, liigoja ja kansallisia liittoja. Yhdysvaltainkaan viime päivien kohussa ei ole kyse vain urheilijoiden valinnoista. Toiminta näyttää urheilijoiden, valmentajien ja lääkärien salaliitolta. Syytökset ja kiinni jäämisen häpeä kohdistuvat rankan julkisuuden takia kuitenkin rajuimmin urheilijoihin.
Kun kiellettyjen aineiden kitkentä urheilusta vaikuttaa lähes epätoivoiselta tehtävältä, aika ajoin on esitetty dopingin sallimistakin. Yleensä esitykseen sisältyy tarkennus, että urheilijat voisivat käyttää esimerkiksi hormoneja "tietyissä rajoissa" ja lääkärin valvonnassa.
Ajatus on kuitenkin mahdoton sekä periaatteen että käytännön kannalta. Urheilun perusolemukseen kuuluu kamppailu ilman, että tuloksia keinotekoisesti kemiallisesti parannetaan. Tästä on syytä pitää kiinni, vaikka rajoja keinotekoisten ja sallittujen keinojen välillä joudutaan jatkuvasti vetämään. Samat rajanvedon ongelmat jäisivät elämään silloinkin, jos rajoitettu doping sallittaisiin. Dopingvalvontaakaan ei voitaisi lopettaa.
Juuri nyt kiellettyjen keinojen vastainen taistelu näyttää ottaneen kiinni sitä etumatkaa, joka dopingin käyttäjillä on ollut. Se voi näkyä myös Ateenan tulostasossa. Jos tulokset tehokkaan valvonnan vuoksi heikkenevät, asiaa ei kannata surra. Urheilu on silloin voittanut.