Suomen hiihdon ennestäänkin ryvettynyttä mainetta tärvellään jälleen uudella doping-skandaalilla. Voi Juha Lallukka minkä teki, kai. Olisi vaikka hakannut jonkun lähimmäisensä, raiskannut, ryöstänyt, kavaltanut, hurjastellut humalassa tai tehnyt jotain muuta perinteistä kansallisjäynää, mutta että dopingiin piti sekaantua! Kai.
Lallukkaa vainotaan nyt kuin pahinta kansanvihollista. Kärystä vuodetaan tietoja mediaan ja luopiota jahdataan kissojen ja koirien kanssa. Kansalla on taas saastunut kuppi, johon se saa sylkeä oikein urakalla.
Pitäisiköhän tämä asia nyt jotenkin suhteuttaa?
Samaistumalla alkaa käydä Lallukkaa sääliksi. Säälittää, jos hän otti kasvuhormonia, säälittää jos jäi kiinni ja säälittää tämän jo meille tutuksi tulleen, surkuhupaisan kiistämispelleilyn takia.
Kuvitellaanpa hiihtäjä, joka treenaa kuin heikkopäinen, jonka koko elämän täyttää hiihto, jonka ainoa tulonlähde on hiihto ja jonka jokainen sentti menee hiihtoon -- ja joka ei muuta osaa kuin hiihtää.
Enempää hiihtäjäpolomme ei voi hiihtonsa eteen kerta kaikkiaan tehdä, mutta maailman kärki sen kun karkaa koko ajan kauemmaksi.
Kuvitellaan edelleen, että pikkupirut kuiskivat hiihtäjämme korvaan, kuinka tyhmää onkaan treenata puhtaasti, kun kaikki juhlitut mestarisankarit käyttävät toinen toistaan ihmeellisempiä aineita, eivätkä jää niistä kiinni. Miksei hiihtäjämmekin niitä voisi ottaa, sillä tavallahan hän pääsisi vain lähtemään ikään kuin samalta viivalta mestarien kanssa? Mitä epäreilua siinä on?
Jos uuras hiihtäjämme ei usko pikkupirua, rehellisellä pelillä luvassa näyttäisi olevan ikuinen keskinkertaisuus, aavistuksen vaivaantunut ja nöyryyttävä kotikylän semisankaruus, joka ei ole kauhean kaukana antisankaruudesta.
Menestyksen, menestymättömyyden, sankaruuden ja rahan vallan ristipaineessa urheilija voi tehdä valinnan, jonka hän perustelee itselleen helposti. Moni päätyy dopingiin. Osa jää kiinni, mutta suurin osa ei. Fiksut eivät jää.
Avataanko suun lisäksi silmät hetkeksi, raotetaan edes?
Ei doping-aineiden käyttäminen ole rikos, vaikka dopingista kärähtänyttä urheilijaa jahdataankin kuin murhamiestä. Välittäminen on laitonta, mutta niiden käyttöä ei ole säädetty rangaistavaksi rikoslaissa.
Dopingin käyttö on sääntörikkomus. Urheilussa. Pahempi toki kuin rumakaan jalkataklaus, mutta silti sääntörikkomus, ei rikos.
Vertailun vuoksi; selkään taklaamisesta saa jäähyn, vaikka sen seurauksena on moni taklatuksi tullut halvaantunut. Dopingiin syyllistyminen on toki epärehellistä, mutta se vaarantaa korkeintaan vain douppaajan oman terveyden.
Doping on urheilussa pysyvä ilmiö. Menestys on kerta kaikkiaan liian makeaa, jotta kaikki tavoittelisivat sitä rehdissä olympiahengessä. Uusia kiellettyjä tehoaineita keksitään edellä ja testejä kehitetään perässä. Näin se menee ja tulee menemään.
Miten sitten tehdä huippu-urheilusta rehellistä, kaikille tasapuolista peliä? Onko se edes mahdollista? Kysymyksiä on enemmän kuin vastauksia.
Takavuosien tennistähti Yannick Noah ehdottaa seuraavaa, eikä ole asiansa kanssa todellakaan yksin: "Lopetetaan tämä tekopyhyys. Parasta olisi hyväksyä doping, silloin kaikilla olisi taikajuomaa."
Huippu-urheilussa tuon Noahin ajatuksen voisi hyväksyäkin, mutta pohdinta monimutkaistuu, kun muistamme, että kirkasotsaiset ja viattomat naperommekin harrastavat urheilua ja ihannoivat tähtiä.
Lisää vaikeuskerrointa dopingsekamelskaan saadaan, kun kiekkonappuloista ollaan, ainakin haaveissa, tekemässä tähtiä maailman kiekkokaukaloihin. Niissähän suhtautuminen dopingiin on varsin joustavaa.