Yle kertoi maanantaina hiihtäjä Juha Lallukan kärynneen kasvuhormonin käytöstä. Vaikka B-näytettä ei ole vielä tutkittu, Lallukan käytöksestä voi päätellä, että kyse on enemmästä kuin pelkästä epäilystä. Hiihtäjä painui piiloon eikä halunnut kommentoida asiaa. Syytön ihminen ei käyttäydy noin vaan kiistäisi raivoisasti syyllisyytensä.
Uutinen oli ikävä suomalaisen maastohiihdon erityisesti Lallukan itsensä kannalta. Mikäli B-näyte vahvistaa käryn, hänen uransa on poikki.
Hiihdolle dopingin varmistuminen tarkoittaa maineen menetyksen lisäksi suurten rahojen menetystä. Yhden kärähdys leimaa helposti kaikki. Sponsorit, jotka kärsivät muutenkin yleisen taloustilanteen kehnoudesta, saavat uuden syyn supistaa hiihdon avustamista.
Eikä valtiovaltakaan pidä käryistä. Hiihtoliiton johto joutuu käyttämään kaiken selittämisen taitonsa pitääkseen lajin rahoituksen riittävänä. Doping on traumaattinen asia suomalaisessa huippu-urheilussa. Vaikka Lahden MM-kisoista on jo kymmenen vuotta, haavat vuotavat yhä.
Ennen kuin suomalaiset hiihtäjät ja heidän valmentajansa ja hiihtoliitto laitetaan julkiseen häpeäpaaluun, on reiluuden nimissä osoitettava sormella myös Suomen valtiota.
Julkisen rahoituksen suhteellinen osuus hiihdon tukemisessa on laskenut, mikä on pakottanut lisäämään muun rahoituksen hankintaa.
Sponsorien houkuttelu puolestaan lisää paineita sopimattomien keinojen käyttöön.
Valtion tuen lisääminen ei yksin tietenkään poista hiihdon dopingia, mutta valtion pitäisi selvästi linjata, onko hiihto niitä lajeja, joissa Suomen pitää profiloitua kansainvälisesti vai ei.
Tällä menolla Suomi tunnetaan maailmalla vain doupatuista hiihtäjistään.