Dopingmarkkinoille on tulossa jälleen uusi ja vaarallinen menetelmä, epogeenin käyttö. Sen yleistyminen pitää katkaista alkuunsa. Dopingille ei pidä antaa periksi.
Huippu-urheiluun on jo vuosikymmenten ajan liittynyt kentillä ja muilla areenoilla käytävän kamppailun ohella toinen kilpajuoksu: kisa kiellettyjen keinojen käyttäjien ja heitä valvovien testaajien välillä. Dopingurheilijat ovat koko ajan juosseet edellä mutta eivät toistaiseksi ole päässeet lopullisesti karkuun.
Urheilijan henkilökohtaisen menestyksen himon ohella on toinenkin vilpin käyttöön ajava tekijä: raha. Dopingin tuomasta menestyksestä pääsee kaiken lisäksi jaolle moni muukin kuin urheilija itse: oma lähipiiri, valmentajat, joukkuetoverit, sponsorit. Tämä pitää vauhdissa yhä uusien ja aiempaa vaikeammin havaittavien dopingkeinojen kehitystyön.
Dopingteollisuuden uusimmasta tuotekehityksestä kertoi hätkähdyttäviä tietoja Suomessa juuri vieraillut Kööpenhaminan yliopiston professori Bengt Saltin. Hänen mukaansa päivän sana erityisesti kestävyyslajien dopingissa on vanha tuttu erytropoieetiini eli epo. Kyseinen hormoni edistää punasolutuotantoa ja parantaa siten suorituskykyä. Epon kohdalla ollaan kuitenkin etenemässä uuteen, vaarallisempaan vaiheeseen, kun urheilijat voivat lähivuosina saada käyttöönsä veren punasoluja lisääviä ihmisen omia geenejä. Menetelmässä erytropoietiinin tuotantoon vaikuttava epogeeni ruiskutetaan kudokseen, ja tätä kautta urheilijan kestävyys paranee kuin luonnollista tietä.
Epogeenin siirtäminen urheilijaan olisi mahdollista jo nyt, mutta Saltin otaksuu, että menetelmä yleistyy vasta ensi vuoden Pekingin olympialaisten jälkeen. Ennuste on hälyttävä, eikä vain siksi, että menestyksen nälän sumentamat urheilijat saisivat jälleen uuden keinon parantaa suorituskykyään. Hälyttäväksi Saltinin arvion tekee se, että epogeenihoitoon turvautuva urheilija ottaa myös omaa henkeään koskevan riskin. Punasoluja on tähänastisissa geenihoidoissa syntynyt jopa hengenvaarallisen paljon, ja geenin vaikutukset voivat kestää koko eliniän.
Dopingaineiden aiheuttamat terveysriskit eivät sinänsä ole uutta. Esimerkiksi anaboliset steroidit aiheuttavat monenlaisia ongelmia käytön aikana ja kauan sen päättymisen jälkeenkin. Todistajia löytää myös entisten suomalaisten huippu-urheilijoiden joukosta. Epogeenin käyttöön tarvitaan Saltinin mukaan täysin pitävä valvonta. Ainakin toistaiseksi geenin tuottamia verisoluja onkin ollut helppo jäljittää, jos vain käytössä ovat olleet oikeanlaiset välineet.
Epogeeni nostaa taas esiin peruskysymyksen siitä, pitäisikö doping sallia rajoitetusti. Sehän asettaisi samalla viivalle vilpistelijäurheilijat ja ne, jotka yrittävät menestyä puhtain keinoin. Valvottua ja rajallista dopingin käyttöä perustellaan myös urheilijoiden terveydellä, kun talonmiehet ja muut tietämättömät puoskarit väistyisivät lääketieteen asiantuntijoiden tieltä.
Se, että näin hyvin kävisi, on kuitenkin pelkkää teoriaa. Sallitun dopingin oheen jäisi kuitenkin kielletty doping, koska vaarallisimpia menetelmiä ei mitenkään voitaisi hyväksyä käyttöön. Väärien keinojen valvontatarve ei siis poistuisi. Aivan vähäinen asia ei olisi sekään, että samalla menetettäisiin peruuttamattomasti jotain urheilun perusluonteesta. Sen ikiaikainen ideahan on ollut, että mittaa toisistaan ottavat hyvin harjoitelleet urheilijat, eivätkä puoskarit ja lääketeollisuus.