Luulitko että kannot ovat hyödyttömiä köntyksiä, joista ei ole enää mihinkään?
Väärä luulo.
Kannot voivat elää pitkään ja ne ovat hyödyksi metsän ekosysteemille. Kannot ovat tärkeitä ensinnäkin luonnon monimuotoisuuden takia, sillä harvinaiset hyönteiset ja sienet tarvitsevat kantoja elääkseen. Lisäksi kannot ovat juurineen tärkeitä hiilen sitojia.
Pääosin kannot saavat jäädä maahan, kun puut korjataan. Ne on revitty irti maasta enimmillään kymmenessä prosentissa vuotuisista päätehakkuista.
Metsämaatieteen professori Heljä-Sisko Helmisaaren katse on ollut viime aikoina paljon nimenomaan kannoissa ja juurissa. Helsingin yliopiston puunjuuriin liittyvä tutkimus seuraa erikoisvalmisteisten kameroiden avulla, mitä puun juurissa tapahtuu.
Helmisaaren mukaan se, mitä juuristossa ja maan pinnan alla tapahtuu, on osittain vielä arvoitus. Jalkojemme alla piilee oma maailmankaikkeutensa, josta tarvitaan lisää tietoa.
– Maanpäällisistä asioista tiedetään ylipäätään paljon enemmän, Helmisaari toteaa.
Myös hiilinielusta käytävä keskustelu keskittyy puiden maanpäällisiin osiin eli siihen, miten paljon niitä on vara hakata, jos mielii saavuttaa päästövähennyksiin liittyvät tavoitteet.
Helmisaari muistuttaa, että myös maaperässä on sitoutuneena suuri määrä hiiltä. Metsän kuollut biomassa muodostaa hiilivaraston, josta saattaa vapautua hiiltä entistä nopeammin, kun ilmastonmuutos etenee. Tämä huolettaa tutkijoita kovasti.
Mistä moinen hiilivarasto sitten on peräisin? Suomessa on ollut metsää vuosituhansien ja -satojen ajan. Metsät ovat kasvaneet, palaneet ja uudistuneet luontaisesti pitkään, ennen kuin ihmisasutus Suomen alueella alkoi.
– Maaperän hiilivarasto on keskimäärin satoja vuosia vanhaa, Helmisaari kertoo.
Jos isoja hakkuita lisätään, hiilinielu pienenee
Puiden maanpäälliset osat puolestaan sitovat hiiltä yhteyttäessään. Jotta metsät nielisivät mahdollisimman paljon hiiltä ja pitäisivät myös maaperän hiilen visusti tallessa, olisi varmin keino pitää maat mahdollisimman metsäisinä. Eniten hiiltä vapautuu ilmakehään turvepelloista.
– Mitä peitteisempi, sitä parempi, Helmisaari tiivistää.
Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on hiilen sitomisen kannalta parempi tapa kuin avohakkuu. Jatkuvapeitteisessä hoidossa metsästä poimitaan vain korjausikäiset puut, kun taas muiden puiden annetaan jatkaa kasvamistaan.
Kyseessä on melko uusi asia, sillä metsälaki on mahdollistanut jatkuvapeitteisen metsänhoidon vasta vuodesta 2014. Sitä ennen avohakkuut olivat normi. 1950-luvulla jopa uskottiin, että harsintahakkuut hävittävät metsiä eikä niitä kannata tehdä lainkaan.
Ympäristöjärjestöt saivat vastikään kokoon yli 50 000 nimeä keränneen kansalaisaloitteen, joka esittää avohakkuiden lopettamista valtion mailla.
– Sillä on hyvä tarkoitus, mutta tämä ei ole joko–tai-juttu, Helmisaari arvioi.
Jatkuvapeitteinen kasvatus soveltuu hyvin joillekin paikoille, mutta ei esimerkiksi viljaviin kuusikoihin. Siellä kuusentaimet eivät välttämättä pärjää kilpailussa elintilasta aluskasvillisuuden kanssa, vaan ovat vaarassa jäädä jalkoihin.
Poimintahakkuut eivät myöskään sovi alueille, joiden puissa on juurikääpää. Sen sijaan männikön uudistaminen luontaisilla menetelmillä onnistuu yleensä hyvin. Mäntymetsää voidaan uudistaa myös jättämällä hakkuun yhteydessä jäljelle täysikasvuisia siemenpuita.
Jos isoja avohakkuita lisätään, hiilinielu pienenee. Avohakkuita on lisäksi tehty paikoin liiankin rajulla kädellä, ja maapohja on kärsinyt. Avohakkuukaan ei silti ole Helmisaaren mukaan yksiselitteisesti huono valinta, sillä hakkuun jälkeisillä istutuksilla metsää pystytään uudistamaan nopeasti.
– Jos avohakkuut kiellettäisiin kokonaan, kestäisi paljon kauemmin saada metsään hyvänmittainen taimisto.
Toisaalta metsästä korjatut rungot jatkavat elämäänsä hiilivarastoina, jos niistä tehdään esimerkiksi taloja tai huonekaluja. Hiili pysyy puussa niin pitkään kuin se on jossakin muodossa olemassa, vaikka vain paperinakin.
Jos haluaa suojella metsiä ja lisätä niiden virkistyskäyttöä, ei avohakkuu tietenkään ole paras valinta.
– Metsä on meille suomalaisille tärkeä luonnonvara. Näiden asioiden välille on löydettävä tasapaino, Helmisaari toteaa.
Suomen metsät sitovat tällä hetkellä noin puolet hiilidioksidipäästöistämme. Helmisaari painottaa, että vaikka hiilinieluista nyt paljon puhutaan, päästövähennykset ovat ilmastonmuutoksen hidastamisessa ykkösasia.
– Hiilinielu on tietysti ihmisille helpompi mieltää.
Metsäkävely vähentää stressiä
Keski-Suomessa syntynyt ja kasvanut Helmisaari on liikkunut metsissä lapsesta saakka.
– Lapsena mielipuuhaani oli puissa kiipeily.
Lapsuuden toiveammatti Helmisaarella oli eläinlääkäri, mutta hän päätyi tutkimaan kasveista isoimpia, puita. Edelleen Helmisaari liikkuu mielellään vapaa-aikanaan metsissä hiihtäen ja marjastaen. Myös tutkimustyöhön liittyy kenttäjaksoja metsissä erityisesti kesäisin.
Helmisaari toteaa, että entisaikoina metsissä liikuttiin yleensä päämäärätietoisesti. Sinne ei menty yksinomaan virkistäytymään vaan esimerkiksi marjastamaan ja sienestämään. Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, miten suuri merkitys metsillä on terveydelle. Jo lyhyen metsäkävelyn on todettu vähentävän stressiä. Metsissä on myös hyvä hengittää.
Helmisaari uskoo, että suomalaiset ovat syvällä sisimmässään aina tienneet metsien suotuisista vaikutuksista, vaikka niistä on alettu puhua erityisesti viime aikoina.
– Suomalaisille on tärkeää myös se, että me näemme puita ympärillämme.
Juuret löytävät veden ja ravinteet
Onko puiden välillä sitten viestintää tai jopa tunne-elämää, kuten saksalainen Peter Wohlleben väittää suursuosion saaneessa kirjassaan Puiden salattu elämä?
Helmisaaren mukaan Wohllebenin ajatuksiin ei voi suhtautua niin kuin tutkittuun tietoon. Puilla ei ole aivoja tai muistia. Tutkijan mukaan kaikelle on biologis-kemiallis-fysikaalinen selityksensä, vaikka kaikkia syitä ei ole vielä löydetty.
Ihmisen mielikuvitusta kutkuttavat toki monet arvoitukset, jotka liittyvät puihin ja muuhun luontoon.
Puiden juurien kärjissä on esimerkiksi ominaisuuksia, jotka toimivat ikään kuin "aivot". Juuret hakeutuvat sinne, missä on vettä ja ravinteita. Miten se tapahtuu, sitä ei vielä tiedetä. Kyseessä on Helmisaaren mukaan tropismiksi kutsuttu ilmiö, jota on tutkittu paljon.
Juurien kärjet aistivat sen, missä on kosteutta. Niinpä juuret voivat tunkea kärkensä esimerkiksi maassa olevan viemäriputken sisään, missä odottaa valmiiksi katettu ravinteikas herkkupöytä.
– Miten juuri sinne pääsee? "Kuuleeko" se veden kohinan, Helmisaari naurahtaa.
Haravointi vei metsämaasta ravinteet
Puut eivät aina paljasta kaikkia salaisuuksiaan mutta ainakin niistä puhutaan nyt paljon. Helmisaaren mukaan metsäasioista on alan piireissä puhuttu aina. Viime ajat eivät tee poikkeusta.
Helmisaari arvioi, että metsiä käsitellään nyt tiedotusvälineissä aiempaa laajemmin. Myös tiedonvälityksen kansainvälistyminen ja sosiaalinen media ovat lisänneet kierroksia. Tästä hyvänä esimerkkinä on Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin taannoinen lausunto, jonka mukaan suomalaiset välttävät metsäpalot, koska haravoivat metsänsä niin hyvin.
Lausunto huvitti suomalaisia. Kerta ei ollut ensimmäinen, kun haravoinnista puhuttiin metsänhoidon yhteydessä. Termin litter raking (karikkeen haravointi) lanseerasi jo 1800-luvulla saksalainen professori Ernst Ebermayer.
Silloin Keski-Euroopan metsistä korjattiin kariketta eli kuolleita lehtiä, neulasia ja oksia eläinten kuivikkeeksi ja peltojen lannoitteeksi. Mukana meni myös humusta. Ebermayer havaitsi, että metsämaa menetti elintärkeät ravinteensa laajoilta alueilta.
Vaikutukset näkyvät Helmisaaren mukaan yhä: tammien kasvu on haravoiduilla alueilla tavallista heikompaa.
Haravointi ei auta vaan köyhdyttää maan.
Heljä-Sisko Helmisaari
- Ikä: 64.
- Koulutus: Maa- ja metsätaloustieteiden tohtori, ympäristötieteiden maisteri, metsänhoitaja
- Työ: Metsämaatieteen professori Helsingin yliopistossa.
- Perhe: Aviomies ja kaksi aikuista lasta.
- Harrastukset: Liikunta ja kirjallisuus. Metsässä liikkuminen eri muodoissa.