Espanjan suurvalta-aseman romahtaminen ei jäänyt Cervantesilta huomaamatta. Se varjostaa koko hänen pääteostaan, vaikka Don Quijoten (1605) näennäinen aihe on painolupia myöntäneen sensuurin kannalta ongelmattomampi: maanvaivaksi asti levinneiden ritariromanssien ivailu.
Sen sijaan uuden kirjallisuudenlajin synnystä hänellä ei ollut minkäänlaista havaintoa. Don Quijote "ensimmäisenä uudenaikaisena romaanina" on jälkipolvien keksintöä.
Sovinnaisen kirjallisuushistorian kiivaimman kyseenalaistamisen kausi taitaa taas tältä erää olla ohi, joten voimme vaihteeksi myöntää, että se täyttää vaaditut kriteerit.
Taiteen alkuperä
Toisinaan uusi taiteenlaji syntyy odottamatta.
Uudenaikainen maalaustaide alkoi noin vuonna 1425, kun syvätarkka perspektiivi ja valokuvauksellinen näköisyys korvasivat keskiaikaisen kuvan latteuden, tyylittelyn ja skemaattisuuden. Tarkkaa ajankohtaa ei kuitenkaan tiedetä, eikä syytä. Selitystä on etsitty öljyväreistä, jotka syrjäyttivät haaleat temperat, porvariston vaurastumisesta, joka lisäsi kysyntää, ja tieteen kehityksestä, joka teki geometrian ja optiikan lait tutuiksi myös taiteilijoille.
Toisinaan sitä tiedetään odottaa.
Don Quijote oli välitön ja valtaisa menestys. Aikalaisten rakastama anekdootti kertoo kuninkaasta, joka äänekästä naurua kuullessaan päättelee: ahaa, nyt Don Quijotea luetaan jo kaduillakin. Jälkipolvia on enemmänkin kiinnostanut tapa, jolla Cervantes piilottaa vanhaa aikaa kohtaan tuntemansa inhon komediaan, mutta ei silti suostu uudenkaan puolestapuhujaksi.
Teoksen sisältö ei siten ole tekijän eikä sepitteellisten henkilöhahmojen lausunnoissa. Se on romaanimaisessa hahmotuksessa. Pohjimmiltaan, luonnehtii kirjallisuustieteen konsensus, Don Quijote on romaanin tulemista tietoiseksi itsestään ja mahdollisuuksistaan. Se on kirja kertomisesta, aivan kuten renessanssin käänteentekevä maalaustaide oli taidetta näkemisestä - tietoisuutta kuvan mahdollisuuksista.
Harhaa, harhaa
Vanhaa aikaa Don Quijotessa edustavat nimihenkilön harhat. Ikääntynyt rappiotilallinen luulee olevansa ritari, jonka ihanteiden Cervantes tietää olevan todellisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta vieraantuneen feodalismin valekaapu.
Uutta aikaa edustavat jättiläiset, joita vastaan Quijote tarinan aluksi ratsastaa. Oikeasti ne ovat tuulimyllyjä, jotka leiväntuotannossa mursivat feodalismin monopolirakenteen. Tarinan lopuksi Quijote näkee ensimmäistä kertaa elämässään kirjapainon. Se teki myös Cervantesin romaanista osan informaation ja sanavapauden kasvavaa taloutta.
Samalla Don Quijote kuitenkin muistuttaa enemmän vanhan ajan viimeistä kuin uuden ajan ensimmäistä taideteosta. Luopuessaan ritarillisuuden taantumuksellisista hyveistä ihmiskunta joutuu kokonaan ihmisluontonsa armoille. Yksilön arvo ei ole kiinni maallisista perimysjärjestelmistä, vaan jokainen meistä on Luojan luoma - "ja joskus jopa jotain pahempaa".
Romaanin nykyhetki
Quijoten harharetkillään kuuluttama "kunnia" on taantumuksen symbolista pääoma, ja sellaisenaan tyystin vanhentunutta. Ihmisarvo on sen demokratisoitu moderni vastine, jonka varsinkin aseenkantaja Sancho Panza kykenee jo näkemään unelmien ja ideologioiden läpi.
Modernissa ihmisarvon maailmassa yksilö voi sen sijaan löytää itsensä ainoastaan vapautumalla instituutioista, historiasta ja sosiaalisista rooleista, jotka ovat ikään kuin naamioita ja illuusioita.
Kunniasta vapautunutta modernia ihmistä luonnehtii Bergerin mukaan don Quijote kuolinvuoteellaan, riisuttuna lipuista, paljastettuna pelkäksi ihmiseksi.
Kutsumme sitä elämäksi
Paljastus, jonka kohteena on autenttinen ihmisyys tai kenties taiteen oma konventionaalisuus, on yhä myös modernistisen taidesuuntauksen tutuin sankariteko.
Pitäisikö kirjailija siis riisua kirjallisista keinovaroistaan samalla kun romaanin päähenkilö riisutaan säädynmukaisesta kulttuuristaan ja henkilökohtaisista valheistaan, jotta molemmat voisivat yhdessä kohdata totuuden?
Viime vuosisadan merkittävimpiin romaanikirjailijoihin kuuluvan Saul Bellowin mukaan vastaus on ei. "Tuska on liian syvää, epäjärjestys liian suurta, jotta taiteellinen hanke voisi toteutua entiseen tapaan", hän huokaisi romaanissaan Humboldtin lahja (1975), joka Don Quijoten tavoin tuntui taas epäröivän jossakin vanhan ja uuden, menetyksen ja toivon rajamailla.
"Romaani tasapainoilee muutamien tosien vaikutelmien ja lukemattomien väärien välillä, joista koostuu se mitä me kutsumme elämäksi", Bellow täsmensi vastaanottaessaan Nobel-palkintoa. "Se osoittaa miten jokainen meistä elää useaa elämää, miten yksittäinen elämä on osittain illuusio ja miten nämä lukuisat elämät tarkoittavat jotakin, johtavat johonkin, täyttävät jotakin; se lupaa meille merkitystä, harmoniaa ja jopa oikeutta".
Tältä osin myöhempien aikojen romaanilla ei ole ollut lisättävää "ensimmäiseen romaaniin".
