Kanerva Cederströmin dokumenttielokuvassa päähenkilö Laila Kinnunen touhottaa keittiössään suomea ja italiaa sekaisin puhuen. Entinen laulajatarsuuruus ei ole oma itsensä, vaan hän on selvästi napannut itselleen roolin.
Vuonna 1988 valmistunut Laila oli Cederströmin vasta kolmas dokumentti ja ensimmäinen henkilökuva. Kinnunen ei ollut kohteena helpoimmasta päästä, niinpä kaikki tapahtui lopulta hänen ehdoillaan.
"Tuolloin en todellakaan miettinyt, mitä ihmisen kuvaaminen on. Laila Kinnunen otti ohjat käsiin ja näytteli itseään. Minun oli luotettava siihen, että hän esittää sitä, mikä minuakin hänessä kiinnosti", Cederström tunnustaa.
Cederströmin uusin dokumentti on äskettäin Tampereen elokuvajuhlilla palkittu Lost and Found, joka on kuvaus kymmenen vuotta sitten Moskovasta Helsinkiin muuttaneen homoseksuaalin Konstantinin elämästä. Tällä kertaa Cederström sanoo tietoisesti miettineensä päähenkilön roolia.
Metka mietti
mukana
Dokumentteihin erikoistunut taideteollisen korkeakoulun professori Kanerva Cederström luennoi POEMin (Pohjoinen elokuva- ja mediakeskus) dokumenttiprojektin POEMdocsin ja Oulun yliopiston mediamaisterikoulutuksen Metkan järjestämässä työpajassa maanantaina.
Cederströmin aiheena oli Dokumenttielokuvan todellisuus ja elokuvallisuus - dokumenttiohjaajan ja dokumentin päähenkilön välinen suhde.
Cederströmin mukaan dokumenttielokuvassa ei ole juuri pohdittu ihmisen kuvaamista, vaan se on otettu itsestäänselvyytenä. Henkilö on dokumentissa tavallisesti vain tehdäkseen tai sanoakseen jotain. Suhtautumiseen on vaikuttanut se, että dokumentti on ymmärretty totuuselokuvana niin kapeasti, että ihmistä ei saa ohjata eikä hänen tekemisiinsä saa kajota.
"Todellisuutta ei ole missään puhtaana. On puuttumista jo katsoa kameran etsimen läpi ja rajata todellisuutta", Cederström huomauttaa.
"Minua kiinnostaa, millä tavalla päähenkilön asemaa suunnitellaan. Siihen ei ole valmiita metodeja, vaan ihmisillä on erilaisia lähestymistapoja."
1950-1960 -luvuille saakka vallinneessa dokumenttielokuvan sosiaalisessa suuntauksessa ihminen oli oikeastaan vain jonkun luokan, yhteisön tai tapahtuman osa. Yksilökeskeisyys tuli vasta 1960-luvulla amerikkalaisen direct cinema -liikkeen ja sen ranskalaisen vastineen cinema véritén myötä.
Kuvan ja äänen samanaikaisesta tallentamisesta alkanut direct cinema mullisti elokuvakerrontaa monella tapaa. Henkilökuvaukseen se toi aivan uuden ulottuvuuden vieden kameran hyvin lähelle kohdetta. Tyylisuunnan olennaisia keinoja olivat myös kertojaäänen, jalustan ja valaisun hylkääminen.
1980-luvulla dokumenttielokuva kuitenkin eriytyi ja sen keinot rikastuivat. Dokumenttia saatettiin jo rakentaa fiktiivisen elokuvan keinoin.
Viime aikoina varsinkin subjektiivinen dokumentti on lisännyt suosiotaan.
Tyylisuunnan uusi elementti on tekijän itsensä tuominen kameran eteen. Tuoreita esimerkkejä "minä-elokuvista" ovat Michael MoorenBowling For Columbine ja Visa Koiso-Kanttilan Isältä pojalle.