Pitkään arvioitiin, että kansainvälisten suhteiden dynamiikka ja logiikka ovat peruuttamattomasti muuttuneet. Konfliktien mahdollisuus tuntui väistyneen. Siksi Krimi voi muuttaa niin paljon.
Venäjän presidentti Vladimir Putin puhui tiistaina kansanedustajille, ministereille ja aluehallinnon edustajille maan suuresta historiasta, Neuvostoliiton romahduksen aiheuttamista ikävyyksistä ja aikeista pistää länsi maksamaan Kosovosta. Lisäksi hän puhui laillisuuden palauttamisesta Ukrainaan, jossa ”petolliset teeskentelijät, terroristit, russofobit ja antisemitistit” ovat ottaneet vallan ja jahtaavat laitonta vallankaappausta vastustaneita.
Yleisö hurrasi ja hehkui kuin kansallissosialismin vyöryttämässä Saksassa 1930-luvulla. Ainakin televisiokuvien perusteella Venäjän valtaeliitti seisoo yhtenä rintamana Putinin takana, mikä ei tee kriisin selvittämisestä yhtään helpompaa.
Länsimaisessa laatulehdistössäkin on jo esitetty arvioita uudesta kylmän sodan aikakaudesta. Voi hyvin olla, että rautaesiripun hajoamisen jälkeinen pitkä liennytyksen jakso suurvaltasuhteissa on ohi. EU, USA ja Venäjä ovat kaivautuneet poteroihinsa, eikä yhdelläkään niistä ole aikeitakaan ottaa ensimmäistä myönnytyksen askelta.
Krimin kriisi voi hyvin laukaista uuden suursodan. Vaikka se ei vielä ole näköpiirissä, diplomatia pitää nyt mitoittaa pahimman mahdollisen vaihtoehdon mukaan. Yhtäkään laukausta ei saisi vaihtaa vain sen takia, että osapuolet eivät ole puhuneet keskenään tai ymmärtävät toisensa väärin.
Itä-Euroopan sosialististen valtioiden romahdettua jo ennen Neuvostoliittoa, kansainvälisiin suhteisiin levisi uskomus, jonka mukaan aseellisten konfliktien mahdollisuus on häviämässä maailmasta. Keskinäisriippuvuus oli kasvussa. Kauppaa käytiin ja investointeja tehtiin yli rajojen. Läntisen Euroopan integraatio syveni kohti poliittista unionia, ja entiset itäblokin maat liittyivät niin pian kuin pystyivät Euroopan unionin ja puolustusliitto Naton jäseniksi. Kahden suurvallan kaksinapainen maailma hajosi. Haastajat tulivat Kaukoidästä, ensin taloudessa, sitten myös ulkopolitiikassa, kuten etenkin Kiinan kohdalla voi havaita.
Venäjän ja Ukrainan välien kiristyminen sotilaallisen yhteenoton kynnykselle todistaa viimeistään, ettei maailma oikeasti ole sittenkään muuttunut niin paljon kuin kenties toivottiin. Sodat ovat edelleen mahdollisia, myös Euroopan lähialueilla. Kriisinhallinnan tarve ja osaaminen eivät ole hävinneet mihinkään.
Eikä diplomatian. Suomessakin on viime vuosina ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu keskittynyt liiaksi armeijan säästövaatimuksiin ja tuloksettomaan Nato-inttämiseen. Ulkopolitiikan ja sen toteuttamiseksi tarvittavan diplomatian rooli on hämärtynyt, sitä on jopa halveksuttu.
Melko suurella varmuudella voi todeta, että Ukrainan tilanteen purkaminen vie paljon aikaa, jopa vuosia. Sen voi hyväksyä, kunhan aseellisilta yhteenotoilta tai suoranaiselta sodalta vältytään. Kriisi todistaa, että perinteisellä diplomatialla on edelleen käyttöä. Se on kuitenkin aina halvempaa sekä inhimillisesti että taloudellisesti kuin sotiminen.
Tämä pitää muistaa Suomessa etenkin ensi viikolla, kun muiden muassa ulkoasianhallinnon rahoja mietitään.