Lännessä päällimmäinen tunne Saddam Husseinin hallinnon kaatumisesta on helpotus. Helpotus siitä, että sota on päättymässä odotettua nopeammin ja irakilaissiviilien kärsimykset jäämässä pelättyä pienemmiksi. Ja helpotus siitä, että verisestä diktaattorista on vihdoin päästy eroon ja mahdollinen vaara massatuhoaseista väärissä käsissä on raivattu tieltä.
Mutta kaikkialla ei olla yhtä onnellisia. Arabimaailmassa ja Irakin naapureissa tunnelmat ovat hyvin ristiriitaiset. Saddam Hussein oli tuskin missään rakastettu johtaja, mutta kristittyjen valloittajien tulo islamilaisen maailman kehtoon on useimmille arabeille suuri nöyryytys. Monien arabilehtien torstaipainosten etusivulle oli valittu sellainen patsaankaatokuva, jossa näkyi Yhdysvaltain tähtilippu. Sen enempää ei arabilukijoille tarvitse selittää, kenellä on aseet ja sananvalta Lähi-idässä.
Sodan alkuvaiheessa monet arabit olivat ylpeitä Irakin joukkojen vastarinnasta supervallan armeijaa vastaan. Irak väitti satojen vapaaehtoisten "marttyyrien" saapuneen muista arabimaista tekemään itsemurhaiskuja liittouman joukkojen asemiin. Voi olla, että nämä fanaatikot ovat viimeisiä, jotka taistelevat amerikkalaisia ja brittijoukkoja vastaan.
Monilla arabijohtajilla on kaikki syy olla huolissaan. Tässä vaiheessa tuntuu utopistiselta puhua demokratiasta Irakissa, mutta jos siitä tulee jossain vaiheessa totta, ovat Lähi-idän muut epädemokraattiset hallinnot vaaravyöhykkeessä.
Lähi-itä on kuin suuri poliittinen taistelukenttä. Kristinuskon ja lännen paremmuudesta vakuuttunut amerikkalaispresidentti yrittää istuttaa demokratiaa tuolle maailman ruutitynnyriksi kutsutulle alueelle, jossa on kaiken muun lisäksi merkittäviä taloudellisia etuja valvottavana. Ensin oli vuorossa Afganistan, nyt Irak ja seuraavaa voi vain arvailla. Syyria? Iran?
Afganistan ja Irak ovat ensimmäisiä esimerkkejä myös ennaltaehkäisevistä iskuista terrorismin vastaisessa taisteluissa. Kansainvälisen oikeuden rapautumisesta huolestuneille länsimaalaisille hyökkäys Irakiin oli pelottava lähtölaukaus, mutta Lähi-idän mailla on sitä suurempi syy olla varpaillaan. Kaksoisvirtain maassa nähtiin, että maailman mahtavin sotakone on valmis iskemään ilman YK:n suostumusta.
Teheranissa ei varmasti vuodateta kyyneliä Saddamin kukistumisesta, koska Irakin diktaattori aloitti vuonna 1980 Irania vastaan näännyttävän sodan, jossa kaatui miljoona ihmistä. Iranilaisjohtajat tietävät kuitenkin, että heidän maansa voi olla seuraavana vuorossa, sillä Iran kuuluu presidentti Bushin "pahan akseliin". Iran tuomitsi amerikkalaisten hyökkäyksen mutta on muutoin varonut ottamasta virheaskelia.
Toisaalta Saddamin sunnihallinnon kukistuminen antaa Iranille mahdollisuuden laajentaa valtapiiriään. Joukko Irakin shiialaisjohtajia odottaa Teheranissa lähtöä kotimaahansa. Iran on ainoa islamilainen maa, jossa islamin shiialaissuuntaus on vallassa. Myös Irakissa shiialaiset ovat enemmistönä. Saddamin valtakaudella kaikki keskeiset virat olivat sunnien käsissä.
Ehkä vaarallisin naapuri kriisin jatkon kannalta on kuitenkin Turkki, joka katsoo hyvin huolestuneena kurdijoukkojen etenemistä Pohjois-Irakissa. Jos turkkilaisjoukot ylittävät Irakin rajan, voi edessä olla toinen sota.
Tämä olisi monessa suhteessa suuri onnettomuus, ei vähiten siksi että Turkki on ihmisoikeuspuutteistaan huolimatta islamilaisen maailman ainoa demokratia. Turkin tämänhetkinen valtapuolue on maltillisen islamilainen, joka voisi toimia esimerkkinä Lähi-idän maille islamilaisen kulttuurin ja länsimaisen demokratian yhdistämisestä.
Washingtonin suhtautuminen ystävä- ja vihollismaiden poliittisiin järjestelmiin on ollut kaikkea muuta kuin johdonmukaista. Jos demokratian kypsyys olisi keskeinen arviointikriteeri, voisivat sellaiset maat kuin Saudi-Arabia ja Pakistan valmistautua vaikeuksiin.
Saudi-Arabia on millä tahansa mittarilla mitaten mahdollisimman epädemokraattinen maa, mutta saudisheikkien onneksi he istuvat maailman rikkaimpien öljyesiintymien päällä. Vanhoillinen Saudi-Arabia on kohteena paitsi mahdollisille demokraattisille paineille, myös al-Qaidan kaltaisille ääri-islamilaisille kiihkoilijoille, jotka eivät voi sietää amerikkalaisjoukkojen oleskelua islamin pyhien paikkojen lähellä.
Irakin diktaattorin kukistuminen on huono uutinen maailman muille yksinvaltiaille.Pohjois-Korean despootti Kim Jong-il on uhkaillut myös viime viikkoina ydinsodalla. Stalinistisen Pohjois-Korean johtaja onkin huomattavasti Saddam Husseinia vaarallisempi vastustaja, sillä hänen valtionsa on puolessa vuosisadassa rakentanut pelottavan armeijan, jolla voi olla halussaan muutama ydinohjuskin.
Mutta diktaattoreita ja kaadettavia patsaita löytyy maailman joka kolkalta. Kiusallinen muistutus Yhdysvalloille on Kuuba, joka on yli neljä vuosikymmentä ilkkunut suurta ja mahtavaa aivan sen lähivesillä. Irakin sodan viikkoina Kuuba jakoi pitkiä vankilatuomioita toisinajattelijoille eikä Fidel Castron ote vallasta muutoinkaan osoita kirpoamisen merkkejä.
Myös Zimbabwen presidentin Robert Mugaben kaltaiset diktaattorit ovat käyttäneet hyväkseen maailman mielenkiinnon keskittymistä Irakiin. Mugaben iskut oppositiota vastaan ovat olleet viime viikkoina erityisen voimaperäisiä.
Ase kädessä ei demokratiaa kuitenkaan voi levittää. Kaikki muut, rauhanomaiset keinot sortohallitsijoiden kaatamiseksi sitä vastoin ovat sallittuja. Jos Irakin sodasta haluaa etsiä jotain hyvää, voisi yksi asia olla, että maailman diktaattoreilla on nyt epämukava olo. Ainakin niillä, jotka ovat haaveilleet valtapiirinsä laajentamisesta tai veljeilleet terroristien kanssa.